Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys. Jos on vielä olemassa ihmisiä, jotka eivät ole vielä huomanneet sitä itsessään, heidän olisi syytä katsoa tarkemmin. Teemme virheitä, loukkaamme toisiamme, olemme ajattelemattomia. Emme ihmiskuntanakaan ole koskaan olleet täydellisiä. Siitä historiamme on täynnä todisteita. On syytä tarkastella myös kirkon opetusta täydellisyyden alkutilasta paratiisissa. Ei ole niin, että olisimme joskus kauan, kauan sitten langenneet pois täydellisyyden tilastamme, ja siten meistä olisi tullut syntisiä. Olemme ihmisinä vasta toivon mukaan menossa kohti täydellisyyttä, ja se on vielä kaukana edessämme, jos edes koskaan siihen pääsemme.
Raamattumme alkulehdiltä löytyvää syntiinlankeemuskertomusta (1.Moos. 3) on kirkon historiassa käytetty kuvaamaan perinpohjaista syntisyyttämme, ja selittämään mistä se johtuu. Emme ole enää Jumalan edessä siinä tilassa, johon hän meidät loi. Olemme pelastuksen tarpeessa. On kyllä totta, että tarvitsemme apua itsekkyyteemme, ja siksihän tänäänkin juuri puhuimme anteeksiantamuksesta.
Syntiinlankeemuskertomus on kutenkin kasvukertomus siitä, kuinka jokainen joutuu elämässään kasvamaan lapsuudesta aikuisuuteen; iloisesta vastuuttomuudesta, huolenpidon kohteena olemisesta vastuullisuuteen ja toisista huolehtimiseen. Se ei todellakaan ole kenellekään helppoa. Kaikille meille on tapahtunut tuo herääminen lapsuuden sadunhohtoisesta maailmasta aikuisten karuun todellisuuteen, jossa itse ei enää ollakaan kaiken keskipisteenä, vaan on otettava vastuuta, on alettava huolehtia leivästä ja toimeentulosta. On lähdettävä pois paratiisista, eikä sinne ole enää paluuta. Lapsen leikki on muuttunut aikuisen työhön ja raadantaan.
Olemme osa luomakuntaa, olemme osa evoluution kehityskulkua. Emme siis ole koskaan olleet täydellisiä, vaan olemme vasta kasvamassa sitä kohti – ainakin toivon niin. Onhan meillä ollut opettajia eri puolilla maailmaa, suuria ihmisiä, jotka ovat nähneet oman itsekkyytensä ohitse ja halunneet edistää kaikkien yhteistä hyvää. Meillä ovat perinteessämme olleet profeetat, ja meillä on ennen kaikkea Jeesus, joka rakastamista opettaessaan antoi jopa henkensä meidän puolestamme. Rakkaus vei hänet kokonaan, mutta opimmeko me silti koskaan ihmiskuntana rakastamisen vaikean läksyn? En tiedä, mutta uskon ja toivon, että niin voisi joskus käydä, vaikka se näyttääkin hyvin epätodennäköiseltä.
Ongelmana on kai osittain siinä, että kaikki me ihmiset kuljemme oman polkumme lapsuudesta aikuisuuteen. Olemme erilaisissa vaiheissa elämässämme. Kuljemme kaikki itsekkyydestä yhteiseen hyvään, minulle-mentaliteetista kohti jakamista, ja toisten huomioonottamista. Kuljemme omasta kodistamme kaupunkimme ja sitten maamme asukkaiksi ja lopulta maailman kansalaisiksi. Ikävä kyllä tätä kehityskulkua ei sitten kaikille näytä edes tapahtuvan. Ja sitten kun olemme alkaneet läksyämme oppimaan, onkin aika jättää tämä maa ja muuttaa taivaan kotiin.
Olemme siis epätäydellisiä, ja siitä johtuen ihmisyyteen ei voi olla kuulumatta anteeksiantamusta. Niin paljon me kaikki sitä tarvitsemme matkallamme kohti parempaa ymmärrystä elämästä. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Jos anteeksiantamusta ei olisi, kuka jaksaisi?
Olemme oppineet anteeksiantamuksen suhteessamme Jumalaan. Kuinka helppoa onkaan pyytää Jumalalta anteeksi ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Onhan meillä uhri, jonka turvin lähestyä Jumalaa. Ei kai Jumala muutakaan voi, kun vetoan hänen Poikansa uhriin. Pakko hänen on antaa minulle anteeksi.
Olisiko näin? Kuinkas ne israelilaiset aikoinaan tekivätkään? He vetosivat uhreihinsa, mutta Jumala ei ollutkaan tyytyväinen. Asia ei ollut niin yksinkertainen – uhrit ja oikeudenmukaisuus kuuluivat yhteen – profeetat, nuo Jumalan tahdon tinkimättömät julistajat antoivat ymmärtää, ettei epäoikeudenmukainen lähimmäisen kohtelu kuulunut yhteen Jumala-suhteen kanssa, Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen, kuin monet väittivät sen olevan.
Kukahan ylipäätään tekikään sen kohtalokkaan virheen, että Vanhan ja Uuden testamentin Jumala-kuvat voitiin yhdistää niin kivuttomasti uhrien kautta toisiinsa. Vaihdettiin Vanhan testamentin uhrit Jeesukseen uhrina. Hänestä, joka myös oli sanonut, että Jumala on kiinnostuneempi oikeudenmukaisuudesta kuin uhreista, tehtiin itsestään uhri. Sen lisäksi vielä sanotaan – olen sen itse kuullut aivan vastikään, ettei Jeesusta itseään saa kuunnella, että sellainen olisi harhaoppia. Sen kautta joudutaan lain alle ja hänen uhristaan tulee turha. Mieletöntä!
Jumalalta osaamme siis pyytää anteeksi sitä mitä olemme tehneet toisillemme, ja uskomme anteeksiannon ikään kuin rikkomuksemme eivät olisikaan todellisia, ikään kuin niillä ei olisi mitään vaikutusta niihin, joihin ne kohdistuvat. On jotenkin outoa, että Jumala voi aivan kuin ohituskaistaa pitkin antaa anteeksi sellaistakin mitä me emme osaa tai edes halua sopia toisen ihmisen kanssa. Kummallinen uskonto. Jumala vetää välistä ja pitää omiensa puolta.
On siis kummallinen ristiriita siinä, että Jumalalta osaamme pyytää anteeksi, ja oletamme, että se on itsestään selvää, hänhän ei muuta voi, kun Jeesus kerran on kuollut. Hän antaa meille anteeksi, mutta meidän ei sitten tarvitsisikaan antaa kenellekään anteeksi. Eihän se niin voi olla. Jeesus vieläpä kertoi asiasta vertauksen. Siinä palvelija, joka oli saanut valtavan velan anteeksi, kuristaa omaa velallistaan kurkusta muutaman killingin vuoksi. Tuon palvelijan isäntä peruuttaa anteeksiantonsa, ja se on kyllä lukijasta ihan oikein. Eihän kukaan voi tuon armottoman palvelijan tavoin toimia.
Hei come on! Miten joku voi valittaa siitä, että Jeesus tässä sanoisi jotenkin väärin? Että olisi siis kohtuutonta vaatia meitä antamaan anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan. Tunnetasollahan se on aina vaikeaa. Vääryys minua kohtaan tuntuisi vaativan hyvityksen. Ikävää muistoa on oikeastaan myös mukavakin hautoa mielessään, pitää toista vankinaan, ei päästää häntä niin helpolla.
”Kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teille on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa antaa teille rikkomuksenne anteeksi” (Mark 11: 25), sanotaan Markuksen evankeliumissa. Jumalan eteen ei siis kannata tulla anteeksiantamattomalla mielellä. Jumala onkin sen puolella, jolle ei anneta anteeksi, sen puolella, jota ei rakasteta, sen, joka hylätään syyllisyyteensä. Jaakobkin kirjoittaa kirjeessään ”Joka eri toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton” (Jaak.2:13).
Kristillisyyteen kuuluu ymmärtää elämää. Kuuluu ymmärtää se, että me kaikki tarvitsemme anteeksiantoa. Me emme ole täydellisiä, mutta me kasvamme ja kehitymme. Me tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa, mutta me tarvitsemme ennen kaikkea toisiltamme anteeksiantoa. Meidän kuuluu antaa anteeksi. Se kuuluu myös siihen rakkauteen, jota Jumala meiltä odottaa. Antamalla anteeksi olemme rakkaudellisia, antamalla anteeksi rakastamme myös itseämme, sillä kaikenlainen katkeruus sairastuttaa kantajansa. Se on siis myös hyvä teko itsellemme.
Anteeksiantaminen on päästämistä vapauteen. Luukkaassa ovat Jeesuksen sanat: ”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan” (Luuk 6:37). Ihminen, joka ei ole saanut anteeksi on kuin häkissä oleva lintu. Kuinka kukaan haluaisi pitää toista ihmistä anteeksiantamattomuutensa kahleissa, pieneen häkkiin suljettuna. Eikö olisi jo aika päästää tuo lintu vapaaksi, jotta hän voisi lentää ja iloita. Jotta kaikki voisivat yhdessä iloita.