Danielin kirjan kuvaus Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin unesta ja sen selityksestä on vuosisatojen ajan kiihottanut hurskasta mielikuvitusta etsimään historiallisia vastaavuuksia sille. Eräs tavanomaisimmista tulkinnoista on se, että Babylonian valtakunnan jälkeen tulevat Meedo-Persian valtakunta, kreikkalais-makedonialainen valtakunta ja Rooman valtakunta. Tämän linjauksen lisäksi tavanomaisessa tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että kuvapatsaan kaksi jalkaa esittävät Rooman valtakunnan jakautumista läntiseen ja itäiseen (Bysantti) osaan. Lopuksi kymmenen varvasta edustavat kymmentä viimeistä kuningasta Euroopassa (”Euroopan Yhdysvallat”), joka nousisi esiin lopun aikana ja vastustaisi Messiasta hänen tuloonsa asti.
Toinen tulkinta hylkää Rooman, sillä perusteella, että se ei koskaan valloittanut Mesopotamiaa. Sen sijaan neljänneksi kuninkaaksi nostetaan Ottomaanivaltakunta.
Näiden tulkintojen lähtökohta on se, että ne pitävät Danielin kirjaa ja muita profeettakirjoja ensisijaisesti ennusteksteinä, jotka kertovat meille tulevaisuudesta ja ennen kaikkea lopun ajasta. Kirjan tarkempi tutkimus ei kuitenkaan tue tällaista tulkintaa.
Danielin kirja – vaikkakin kertoo 500-luvusta eKr – on kirjoitettu vasta 160-luvulla eKr. Muista Vt:n kirjoista poiketen, osa siitä on kirjoitettu heprean sijasta myöhemmin yleiskieleksi nousseella aramealla.
Kirjan kahdeksannessa luvussa (j. 21-22) on viittaus Aleksanteri Suuren valtakunnan jakaantumisesta neljään pienempään valtakuntaan. Syyria ja Palestiina tulivat yhdelle hänen kenraaleistaan, Seleukokselle. Tämän seleudiki-dynastian eräs kuningas, Antiokhos IV Epifanes, halusi hellenisoida valtakuntansa ja kielsi juutalaisen uskon harjoittamisen. Vuonna 167 eKr. hän pystytti Zeuksen patsaan Jerusalemin temppeliin. Tämä oli se kuuluisa ”hävityksen kauhistus”, johon vieläkin joissakin puheenparsissa viitataan.
Danielin kirjan lopunajan taistelukuvaukset seuraavat melko tarkkaan apokryfisten Makkabilaissotien historiakirjojen aikajaottelua. Siksi sen voi katsoa olevan eräänlaista maanalaista taistelukirjoitusta, jolla rohkaistiin vainon alla eläviä juutalaisia. Ut:ssa samanlainen kirja on Ilmestyskirja, joka taa sijoittuu kristittyjen vainojen aikaan ilmeisesti keisari Domitianuksen aikana. Modernilta ajalta vastaavia tekstejä ovat esim. negro spiritualit, jotka samaistivat Amerikan etelävaltioiden orjat Egyptin orjuudessa olleeseen Israeliin. Nämä kaikki tekstit ovat olleet tapa käsitellä alistetussa asemassa olleiden ihmisten tilannetta ilman, että se olisi herättänyt hallitsevassa asemassa olevien huomion. Niitä ei pidä lukea tulevaisuuden ennustuksina. Kaikki tällaiset ennustukset ovat vuosisatojen aikana osoittautuneet virheellisiksi.
Palataanpa sitten päivän tekstiimme.
Unessa kuningas näki suuren patsaan, jolla oli kultainen pää, hopeinen ylävartalo, pronssinen alavartalo, rautaiset reidet ja sääret ja jalat raudan ja saven sekoitusta. Kiven iskeytyessä noihin jalkateriin, ne murtuivat ja koko patsas sortui. Daniel selitti näiden eri osien kuvaavan Nebukadnessarin jälkeisiä kuninkaita ja niiden valtakuntien kehitystä. Ongelmana tosin tulkinnassa on se, että mitä kaikkea Danielin kirja laskee mukaan. Todennäköisesti asioita katsottiin Palestiinan näkökulmasta, jolloin hopeinen rinta oli Persia, pronssinen alavartalo Makedonia, rautaiset reidet ja sääret Ptolemaiosten Egypti ja Seleudikien Syyria, jotka molemmat taistelivat Palestiinan hallinnasta. Lopulta jalat olivat ne näiden dynastioiden kuninkaat, jotka pyrkivät hellenisoimaan valtakuntansa.
Taustalla on itämainen ajatus negatiivisesta kehityksestä: luomisessa kaikki oli täydellistä ja siitä se sitten pikkuhiljaa rapautui. Ajattelu oli siis päinvastainen kuin meidän nykyinen länsimainen kehitysoptimismimme, jonka mukaan kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi. Ajatus esiintyy selkeimmin babylonialaisessa luomiseepoksessa Enuma elish:issä ja sieltä ajattelumalli on tullut mm. Hesiodoksen Jumalten synty –teokseen. Tämä sama pilalle menemisen ajattelu on myös Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen taustalla: Jumalan täydellinen luomus turmeltui.
Tuota pilallemenoa seuraa kuitenkin uusi luominen. Babylonialaisessa (ja myös egyptiläisessä) ajattelussa se tarkoitti eräänlaista maailman resetointia: maailmaan palautettiin sen tehdasasetukset. Alkuperäinen hyvä tila palautettiin. Maailma muistutti uudelleen taivaallista esikuvaansa.
Tämä oli se yleisitämainen maailmankuva, joka oli vallitseva koko Lähi-idässä. Israelin kannalta tämä oli kuitenkin ongelmallista kahdestakin syystä. Ensinnäkin tuo maailmankuva oli monijumalainen, mitä juutalaisuus ei hyväksynyt. Siksi monet muinaiset myytit tulkittiin uudelleen yksijumalaisuuden näkökulmasta. Tällaisia ovat meille tutut luomiskertomus, ajatus paratiisin puusta, vedenpaisumus jne.
Toinen ongelma Israelille oli se, että tuo taivaallinen esikuva oli selkeän hierarkinen. Huipulla oli kuningas, sitten ylimystö, soturit, käsityöläiset ja orjat. Tämän babylonialaisen ajattelun mukaan israelilaiset olisivat siten palautuneet takaisin yhteiskunnan alimpaan kastiin – orjiksi. On nimittäin muistettava, että Israel oli lähtökohtaisesti orjakansa: sen kaksi merkittävintä kertomusta olivat vapautuminen Egyptin orjuudesta ja vapautuminen Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Abramkin oli aikoinaan vaeltava paimentolainen, jota kaupunkien eliitit eivät juuri arvostaneet.
Israelin usko tulkitsi tätä uuden luomisen ajatusta toisin kuin muinaisissa jokilaaksokulttuureissa. Uusi luominen ei ollutkaan entisen ideaalitilan palauttamista kaikkine yhteiskunnallisine hierarkioineen vaan jotain täysin uutta. Israelin ajattelu lähti toki luomisesta kuten niissäkin. Merkittävin ero oli siinä, että kun Babyloniassa ajateltiin jumalten luoneen ihmiset orjikseen tekemään sellaisia tehtäviä (kuten kanavankaivuuta), jota jumalat eivät itse viitsineet tehdä, Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tämän seurauksena jokainen ihminen nähtiin periaatteessa samanarvoisena Jumalan edessä.
Toinen merkittävä piirre oli se, että Raamatun uusi luominen ei ollut paluuta vanhaan vaan katsottiin tulevaisuuteen, aivan uuteen ja ennenkokemattomaan, jossa ei enää ole herroja ja narreja vaan kaikki ovat samanarvoisia. Oma länsimainen demokratiamme on sekulaari versio tuosta ihanteesta. Senkin tausta on pohjimmiltaan siinä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siten mittaamattoman arvokas.
Mitä tämä teksti sitten kertoo meille?
Sen keskeisin sanoma on siinä, että mikään täällä maailmassa ei ole pysyvää. Muinaisen maailman mahtavin kaupunki Babylon tuhoutui ja hylättiin. Kahden vuosituhannen ajan paikalla oli vain autiomaan hiekkaa, joka peitti rauniot.
Raamattu puhuu paljon Babylonista negatiiviseen sävyyn. Eräs tällaisista kohdista on Ilmestyskirjan 18. luvussa:
”Voi sinua, suuri kaupunki! Sinä pukeuduit pellavaan, purppuraiseen ja helakanpunaiseen pukuun, sinun ylläsi kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet, mutta hetkessä on rikkautesi tuhoutunut.” (16-17)
Kun vertaamme tätä Babylonin kuvausta omaan aikaamme, ei voi välttyä siltä, että meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme on paljon samoja piirteitä. Raha, valta, nautinnot ja ylellisyys on tullut meidänkin yhteiskuntiemme keskeisiksi tavoitteiksi. Ne ovat koukuttaneet meidät niin tehokkaasti, että emme enää osaa nähdä maailmaa Jumalan näkökulmasta. Emme tunnista Jumalan kuvaa tänne tulevassa turvapaikanhakijassa vaan pidämme häntä ongelmana. Emme halua jakaa yltäkylläisyydestämme vaan hamuamme yhä lisää ja lisää.
Pietismin korostusten seurauksena olemme tehneet hengellisyydestä ennen kaikkea erilaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista ja puhetta taivaspaikastamme. Kuitenkin läpi koko Raamatun kulkee Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimus. Vaatimus, jossa ei ole kompromisseja. Vaatimus, joka ei suvaitse rinnallaan mammonanpalvontaa.
Samalla tuohon vaatimukseen sisältyy lupaus siitä, että Jumala pitää meistä huolta. Lupaus siitä, ettei meidän tarvitse itse rakentaa elämäämme vaan Jumala antaa meille sen, mitä tarvitsemme.
Tähän lupaukseen luottaen nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…