Pelko on meille kaikille tuttu asia. Voimme pelätä saavamme lintuinfluenssatartunnan tai sairastuvamme johonkin todennäköisempään tautiin. Voimme pelätä luonnonkatastrofeja, liukkaita kelejä, lentämistä tai työpaikan menettämistä. Meillä saattaa olla ihmissuhteisiin liittyviä pelkoja. Joskus olemme huolissamme läheisten ihmisten tähden ja pelkäämme, miten he selviytyvät jostain hankalasta tilanteesta. Pelonaiheita on lukematon määrä.
Joskus pelkäämme ihan aiheellisesti, mutta usein pelkomme ovat täysin turhia. Loppujen lopuksi vain yksi pelko on aiheellinen pelko: Jumalan pelko. Elämme kuitenkin usein Jumalan pelon asemasta ihmisten pelossa, vaikka Jeesus sanoo päivän evankeliumissa, että ihmisiä ei ole syytä pelätä. Ihmisten valta ulottuu enimmillään siihen, että he voivat tappaa ruumiimme. Tämä valta ihmisillä on vain siksi, että Jumala on sen heille antanut. Jumala päättää viime kädessä elämästä ja kuolemasta eikä hänen kädessään ole vain ajallinen elämämme vaan myös ikuinen kohtalomme. Siksi häntä tulee pelätä.
Raamatussa puhutaan paljon Jumalan pelkäämisestä. Jumalaa voidaan pelätä kahdella tavalla. Ensinnäkin Jumalaa voidaan pelätä rangaistuksen pelosta. Tästä tavasta pelätä Jumalaa puhutaan heti Raamatun ensi lehdillä syntiinlankeemuskertomuksessa. Ennen syntiinlankeemusta ensimmäiset ihmiset elivät turvallisesti ja luottavaisesti Jumalan yhteydessä. Sitten synti erotti heidät Jumalasta ja sai heidät pelkäämään ja pakenemaan häntä. Kun Jumala kysyi: “Missä olet?”, Aadam vastasi: “Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” (1. Moos. 3: 9,10) Ihminen on alaston Jumalan edessä, joka näkee kaiken pohjaan saakka. Peloissaan ihminen yrittää paeta Jumalaa, koska syntinen ei voi kohdata häntä, joka on Pyhä ja Kaikkivaltias.
Samalla ihminen kuitenkin kaipaa syvällä sisimmässään takaisin Jumalan yhteyteen. Elämä yhden valtakunnan kansalaisena, keskittyminen vain tähän ajalliseen elämään ei tyydytä häntä. Tunnettu on kirkkoisä Augustinuksen toteamus omasta elämästään: “Sydämeni oli levoton, kunnes se löysi rauhan sinussa, Jumala.” Ihmisen suurin tragedia on siinä, että hän pakenee sitä, mitä hän eniten kaipaa.
Pakoa on sekin, että ihminen luo itselleen oman jumalan ja keksii keinot, joiden avulla hän pääsee yhteyteen jumalansa kanssa. Todellisen Jumalan luo ihmisellä ei ole menemistä. Kun Jumala antoi israelilaisille kymmenen käskyn lain Siinain vuorella, koko vuori savusi ja vavahteli ankarasti. Kansa vapisi leirissä peloissaan, sillä se oli saanut varoituksen, että jokainen, joka ei pysyttele loitolla vaan koskee vuoreen, on tuhon oma. Ihminen ei kestä Jumalan pyhyyttä eikä pysty täyttämään Jumalan lain ehdottomia vaatimuksia.
Emme voi kohdata Jumalaa pyhyydessään emmekä uskalla mennä hänen luokseen. Mutta Jumala onkin tullut meidän luoksemme! Rohkenemme kohdata Jumalan, joka on syntynyt ihmiseksi ja asettunut meidän asemaamme, joka on rakkaudessaan kärsinyt ja kuollut puolestamme, Jumalan, joka armahtaa ja antaa anteeksi.
Tällaisen Jumalan kohtaaminen vapauttaa meidät siitä rangaistuksen pelosta, joka sai ensimmäiset ihmiset ja kaikki heidän jälkeläisensä pakenemaan Jumalaa. Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: “Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:17,18)
Jumalan täydellinen rakkaus Kristuksessa karkottaa pelon. Silti Kristukseen uskovakaan ei voi tämän elämän aikana vapautua täysin rangaistuksen pelosta. Vasta kuollessa tulemme täydellisiksi rakkaudessa ja kaikki rangaistuksen pelko lopullisesti katoaa. Mutta kun kristitty lankeaa syntiin ja kun kiusaaja ja omatunto syyttävät häntä, kristitty ei pakene Jumalaa vaan pakenee Vapahtajansa turviin. Jeesuksen luona omatunto rauhoittuu ja pelon sijaan tulee ilo ja turvallinen luottamus.
Jeesuksen omat ovat saaneet hänen Henkensä ja heillä on oikeus pitää Jumalaa rakastavana ja turvallisena Isänään, sillä juuri sellainen hän on. Paavali kirjoittaa roomalaisille: “Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ’Abba, Isä!’” (Room. 8: 15) Jeesuksen tähden kaikki hänen omansa ovat saman Isän lapsia ja Jeesus kutsuu heitä veljikseen ja sisarikseen ja myös ystävikseen, kuten hän tekee esimerkiksi päivän evankeliumissa. Lapsikin voi pelätä rangaistusta – ja tietysti ihan syystä –, mutta häntä myös armahdetaan ja lohdutetaan. Kun luemme Raamattua, voimme panna merkille, kuinka Jeesukseen turvaavat saavat eri tilanteissa kuulla rohkaisevat sanat: “Älkää pelätkö!” Päivän evankeliumikin alkaa Jeesuksen sanoilla: “Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö…”
Myöhemmin Jeesus kyllä kehottaa myös pelkäämään, kuten kuulimme. Tässä ei kuitenkaan puhuta rangaistuksen pelosta, joka on synnin seuraus, vaan ihan toisenlaisesta Jumalan pelkäämisestä, siitä toisesta tavasta pelätä Jumalaa, mihin edellä viitattiin. Jumalan armo ja sen synnyttämä rakkaus häntä kohtaan ja oikea Jumalan pelko kuuluvat yhteen. Kun koemme jotain Jumalan käsittämättömän suuresta armosta, alamme pelätä häntä, emme orjallisella rangaistuksen pelolla vaan kunnioittavalla pelolla. Jumalan kunnioitus ilmenee siten, että haluamme totella häntä ja pelkäämme tuottavamme hänelle mielipahaa. Niinpä Luther aloittaa katekismuksessa kaikkien käskyjen selitykset samoilla sanoilla: “Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme…”
Jokaisen täytyy pelätä Jumala ja jokainen pelkää häntä. Sen joka ei pelkää Jumala lapsen kunnioittavalla ja rakastavalla pelolla, täytyy pelätä Jumalaa orjallisella rangaistuksen pelolla.
Miksi me emme pelkäisi kunnioittavalla pelolla Jumalaa ja rakastaisi häntä? Sellaista Jumalaa, joka ei unohda ainuttakaan varpusta tai muuta luomaansa olentoa, joka tuntee meidät läpikotaisin jokaista hiustammekin myöten, joka pitää meistä varmasti huolta eikä koskaan hylkää eikä jätä meitä. Miksi emme pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa, joka rakasti meitä niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jotta me emme joutuisi kadotukseen, vaan pääsimme hänen luokseen ikuiseen elämään? Miksi me pelkäsimme ihmisiä ja miksi me emme olisi tarvittaessa valmiita luopumaan ajallisesta hyvästä? Onhan meillä luotettava Jumala, joka puhuu meille käsittämättömän hyviä ja rohkaisevia sanoja? Esim. sellaisia sanoja, jotka kuulimme jumalanpalveluksen alussa. Toistettakoon ne vielä, jotta ne eivät unohtuisi. Näin sanoo Herra juuri sinulle: “Älä pelkää. Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju.”