24. sunnuntai helluntaista, Matt. 17: 24-27, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt!

Tämän sunnuntain aihe: Kahden maailman kansalaisena – on saanut minut pohdiskelemaan tätä kaksinaisuutta. Huomaan joutuneeni siinä varsin pienelle paikalle. Kovin helposti käy niin, että toinen puoli unohtuu. Tai, että kumpaakaan ei ota oikein vakavasti.

Lukemani evankeliumi puhui veronmaksusta. Verot näyttivät olevan ajankohtainen aihe jo pari tuhatta vuotta sitten. Tässä oltiin keräämässä temppeliveroa – veroa, johon jokainen 20 vuotta täyttänyt mies oli velvoitettu. Se oli tasasuuri – puoli sekeliä eli noin 5 grammaa hopeaa vuodessa. Veroa kerättiin sekä temppelin ylöspitoon että köyhien avustamiseen.

Temppeli ei ollut suinkaan ainoa veron kerääjä – myös Rooman valtakunta keräsi veroja. Keisarille oli annettava, mikä keisarille kuuluu. Sanana publikaani on tuttu – heistä ei pidetty – juuri he keräsivät noita veroja miehittäjälle.

Kuluneella viikolla verot olivat ainakin alkuviikosta uutisten ykkösaiheena. Päivän verran saimme kadehtia tai ihmetellä heitä, jotka nauttivat miljoonatuloista. Niin – vai kadehdinko nyt sittenkään heitä, jotka joutuvat miettimään mihin omaisuutensa laittaisivat. Ehkä hetkittäin – ja en sitten ehkä kuitenkaan.

Kahden maailman kansalaisuus kutsuu meidät ottamaan todesta kaksi elämän ulottuvuutta. Ensimmäinen on tämä maallinen – tämä, jonka piiriin kuuluu monen muun asian mukana nuo mainitsemani verot. Elämme maailmassa, jossa jokaisen on tavalla tai toisella hankittava elantonsa – ja jotenkin on hoidettava myös yhteisiä asioita. Siksihän niitä veroja kerätään. Olemme monenlaisten sääntöjen ja määräysten alaisia.

Järjestynyt maailma tarvitsee veronsa. Verot on maksettava – rakasti niitä sitten tai ei.

Mutta kahden maailman kansalaisuudella on toinenkin puoli. Me olemme myös taivaan kansalaisia. Ihminen on iankaikkisuusolento. Elämä on enemmän kuin minkä me näemme. Elämme elämäämme Jumalallemme vastuullisina. Elämässä on ulottuvuus, joka ei näy silmiin. Todellisuus on paljon syvempi kuin vain se, minkä näemme. Elämä on enemmän kuin vain se, mikä mahtuu syntymän ja kuoleman välille.

Olemme tuntevia ja kokevia ihmisiä. Me iloitsemme ja suremme, rakastamme ja uskomme. Kaipaus elää syvällä sydämen sopukoissa.

Kahden maailman kansalaisuus on näkökulmana kiehtova. Emme ole vain toista – olemme molempia.

Jos olemme vain näkyvän maailman kansalaisia – olemme sitten vain ansaitsemassa arvomme työllä, jota voidaan mitata rahalla ja veronmaksukyvyllä. Olen hyödyllinen tai hyödytön. Ihmisestä tulee kuluttaja. Jos en kuluta – en täytä paikkaani. Elämä on kilpailua parhaimmista paikoista – meitä mitataan tehokkuudella ja taloudella. Ei tunnu hyvältä.

Mutta jos suhtaudun elämään niin, että olen oikeastaan kiinnostunut vain taivaallisista – jos vain hengelliset kysymykset kiinnostavat – eivät asiat ole oikeastaan yhtään paremmin. Jumalan luoma elämä jää elämättä. Jos kannan huolta vain siitä, mitä on kuoleman jälkeen – jää kokematta se elämän rikkaus, jonka keskelle Jumala on meidät luonut.

Me olemme sekä että. Iankaikkinen elämä on jo tässä – mutta se ei ole vain tässä. Uskomme mukaan elämä jatkuu kuoleman rajan takana toisenlaisena. Millaisena – se on salaisuus.

Kun alussa totesin, että aihe laittaa minut pienelle paikalle – niin sen se oikeasti tekee. Joudun kyselemään, otanko oikein kumpaakaan puolta vakavissani. Otanko vakavissani sitä, että olisi tehtävä kaikki mahdollinen, että elämä ympärilläni – tässä yhteiskunnassa, tässä kaupungissa – olisi inhimillisesti niin hyvää kuin mahdollista. Tai otanko vakavasti sen, että elämme Jumalan maailmassa. Elämä on hänen varassaan. Elämä saa arvonsa siksi, että olemme hänen luomiaan ja lunastamiaan. Olemme Jumalan omia. Olemme osa, jotain suurempaa. Minulla ja sinulla on paikka tässä luomakunnassa, tässä maailmassa.

Otanko vakavasti sen, että olen rajallinen, kuoleva ihminen. Elämä saa aivan uudenlaisen arvon, kun sitä tarkastelee iankaikkisuuden valossa. Elämä on osa jotain.

Kahden maailman kansalaisuus kutsuu ottamaan todesta elämän koko sen rikkaudessaan: se mitä kutsumme maalliseksi, sekin on Jumalan antamaa elämää. Hengellinen ja maallinen eivät ole erotettavissa toisistaan – sielun sopukoissa ne kulkevat käsi kädessä.