Tainionkosken kirkon ja kirkkokuoron 80-vuotisjuhlamessu
Tämän sunnuntain evankeliumin tekstissä on sattumalta hyvinkin ajankohtainen aihe. Fariseusten
esille nostama aihe, veronmaksaminen, on ollut meillä viime päivinä otsikoissa, sillä perjantaina
julkistettiin edellisvuoden verotiedot. Nyt on voitu vertailla, kuinka paljon kukakin kirjailija ja tvjuontaja,
yritysjohtaja tai IT-miljonääri on maksanut veroja Suomeen armonvuonna 2012.
Erilaisten julkkisten verotiedoilla on voitu täyttää paljon palstamillimetrejä ja toimittajat ovat
käyttäneet kaiken luovuutensa yrittäessään keksiä houkuttelevia otsikoita ja kiinnostavia
näkökulmia. Nähtävästi aika montaa meistä kiinnostaa kuinka paljon toiset tienaavat. Verotietojen
julkaisuun liittyen on myös puhuttu tirkistelystä ja tarpeesta suojella enemmän ihmisten
yksityisyyttä. Jotkut ovat huolissaan siitä, onko tulojen julkistamisesta enemmän haittaa kuin
hyötyä, synnyttävätkö ne vain kateutta ja pahaa mieltä, eripuraa ja jännitteitä. Monen onkin vaikea
osata iloita toisen onnistumisista, tai ymmärtää ettei talous ole aina nolla summa peliä. Aina toisen
menestys ei ole muilta pois, vaikka joskus toki onkin.
Toisaalta verotietojen julkistaminen tarjoaa myös erinomaisen tilaisuuden säännöllisesti seurata
yhteiskuntamme kehitystä ja keskustella siitä, ovatko tuloerot hyvä- ja huonotuloisten välillä
kohtuullisia tai mihin suuntaan verotusta tulisi kehittää. Aina välillä meidän kirkollakin on
sanottavaa näihinkin yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyen. Sen ei pitäisi herättää ihmettelyä, sillä se
nousee suoraan esimerkiksi Vanhan testamentin profeettojen sanomasta.
Profeetat usein ripittivät Israelin kansaa ja sen johtajia erilaisista synneistä ja monet niistä koskivat
yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Profeetta Aamos varoittaa sortamasta vähävaraisia ja
riistämästä köyhiä. Jeremias muistutti, että työstä on maksettava siitä kuuluva palkka. Läpi koko
Vanhan testamentin kuuluu vahvana Jumalan käsky pitää heikommassa asemassa olevista huolta.
Maallista rikkautta ei tarvitse pitää vääränä, jos sitä ei ole vääryydellä hankittu. Mutta rikkaus tuo
mukanaan vastuun jakaa omista lahjoistaan niille, joilla on vähän tai ei mitään.
Jokainen hyvä- ja huonompituloinenkin Suomessa tekee jo jossain määrin oman osansa ihan vain
maksamalla veronsa. Verotulojen avulla voidaan ylläpitää sosiaaliturvaa ja kattaa terveysmenoja, eli
auttaa köyhiä ja sairaita. Mutta niin kuin presidentti Niinistö sanoi, jos oikein muistan niin
puhuttaessa vanhusten yksinäisyydestä, kaikkia ongelmia ei voida rahalla ratkaista. On monia
ongelmia, jotka eivät korjaudu millään määrällä verovaroja. Vastuumme lähimmäisistä ei siis lopu
siihen, että olemme kuuliaisesti maksaneet veromme.
Fariseusten kysymys veronmaksamisesta Rooman keisarille asetti Jeesuksen vaikeaan paikkaan. Jos
Jeesus olisi selvästi asettunut veron maksamisen puolelle ja tehnyt myönnytyksen keisarin suuntaan,
kansan olisi kääntynyt häntä vastaan. Jos taas Jeesus olisi vakaasti vastustanut verojen maksamista,
hänet olisi voitu tuomita kansanvillitsijänä ja kapinallisena. Suo siellä, vetelä täällä. Pitäisikö olla
kuuliainen keisarille vai Jumalalle? Voiko olla kuuliainen yhtä aikaa molemmille? Tässä kohtaa
Jeesus oli erään meidän aikamme kipeän kysymyksen äärellä.
Nykyään usein kuultu väite on, että uskonto ja politiikka tulisi pitää erossa toisistaan. Tämän
väitteen ongelma on siinä, että siinä piilee tietty totuuden siemen, mutta toisaalta se on mahdoton ja
typerä erottelu. Viisas ohje se on siksi, että uskonnon ja politiikan vääränlainen sekoittaminen on
todella vaarallista. Sen voimme nähdä aina kun jokin ääriryhmä ajaa uskonnon nimissä
väkivaltaisesti omia poliittisia tavoitteitaan, olivat he sitten militantteja islamisteja ja
aborttiklinikoille iskuja tekeviä kristittyjä. Mutta toisaalta uskonnon ja politiikan täydellinen
erottaminen toisistaan on paitsi mahdotonta, myös haitallista.
Politiikkaa ei voi täysin pitää erillään uskonnosta monestakaan syystä. Ensinnäkin politiikka,
yhteisten asioiden hoitaminen, joutuu välttämättä tekemisiin uskonnon kanssa, koska vaikkapa
uskonnonharjoittamista ja uskonnollisten yhteisöjen asemaa säädellään lailla. Lait voivat suojella tai
rajoittaa uskonnonharjoittamista.
Politiikka ei voi olla täysin uskonnotonta myöskään siksi, että poliitikko ei voi kokonaan laittaa
omaa uskonnollista vakaumustaan syrjään, oli hän kristitty tai jonkin muun uskonnon edustaja.
Usko ei ole kuin takki, jonka edustaja voi jättää naulakkoon kävellessään eduskuntaan tai kaupungin
valtuuston kokoukseen. Kun politiikassa ajetaan erilaisia asioita, keinoja ja tavoitteita ohjaavat
mukana olevien maailmankatsomukset, käsitys hyvästä, oikeasta ja väärästä. Tämä koskee niin
uskonnotonta kuin uskovaa aivan samalla tavalla. Toisen arvot nousevat uskonnollisesta
vakaumuksesta ja toisen jostain muusta, mutta olisi kohtuutonta kieltää juuri uskonnollinen
vakaumus jotenkin epäkelpona, joka pitää sulkea ulos julkisesta keskustelusta.
On hämmentävää huomata, miten uskonnollista vakaumusta kohdellaan eriarvoisesti. Tänä aikana
kovasti painotetaan keskustelun, dialogin ja suvaitsevaisuuden tärkeyttä, mutta kun kirkko
esimerkiksi piispojen suulla ottaa kantaa johonkin asiaan tavalla joka ei kaikkia miellytä, niin
herkästi kuulee jälleen nämä sanat: uskontoa ja politiikkaa ei saa sekoittaa. Silloin halutaan vaientaa
juuri se kaivattu keskustelu, ennen kuin se on alkanutkaan. Miksi? Koska kristillinen vakaumus ei
jotain miellytä. Mutta miksi juuri uskonto olisi niin vaarallista, että se pitäisi sulkea pois julkisesta
keskustelusta ja sallia vain henkilökohtaisena ja yksityisenä asiana? On väärin syrjiä uskonnollista
vakaumusta ja kohdella sitä täysin eri tavalla kuin muita vakaumuksia, kuten vaikka
vasemmistolaista yhteiskuntateoriaa tai vihreää ympäristö eetosta. Monikulttuurisessa ja tasaarvoisessa
Suomessa kristillisen maailmankatsomuksen tulee olla aivan yhtä hyväksyttävä
lähtökohta politiikalle kuin vihervasemmistolaisuus tai ateistinen humanismi.
”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin
vihollisina.” Näin sanoo Paavali tämän päivän tekstissä. Totuus satuttaa, sen meistä jokainen on
varmasti kokenut myös omalla kohdallaan. Ja tänä aikana ei saisi totuudesta puhuakaan. Monista on
loukkaavaa esittää oma näkemyksensä totuutena. Tämä aika vaatii, että olisi vain erilaisia
mielipiteitä, erilaisia näkökantoja, erilaisia totuuksia. Mutta kun kirkko ei taivu siihen ja pitää kiinni
omasta totuudestaan, eikä suostu sitä liennyttämään ja suhteellistamaan, se herättää ärtymystä.
Kristityt ovat usein kohdanneet vastustusta, kun he ovat julistaneet Kristusta ja pitäneet kiinni
Jumalan Raamatussa ilmoittamasta totuudesta. Heitä on pilkattu ja vainottu, syrjitty ja tapettukin.
Toki kristittyjen asema yhteiskunnassa ja suhde esivaltaan ovat vaihdelleet paljon kirkon historian
aikana. Alussa kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa ja heitä esimerkiksi nimitettiin
ihmiskunnan vihollisiksi. Sitten tuulet kääntyivät ja vainot helpottivat, kelkka kääntyi kokonaan ja
kristinuskolle annettiin erityisasema, joka sillä säilyi pitkään. Kirkko sai kaikessa rauhassa ja
esivallan mandaatilla ohjata kansaa Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Nyt me täällä läntisessä
maailmassa olemme kuitenkin siirtymässä kohti jälki-kristillistä aikaa, ja paine kristinuskoa vastaan
on kasvamassa.
Kun katsomme vaikka niitä 80-vuotta, jotka Tainionkosken kirkko on tässä paikalla seisonut, on
kirkon asema muuttunut kuitenkin paljon. Vertauskuvallisesti puhuttuna, kirkko ei ole enää samalla
tavalla keskellä kylää. Kristillinen usko ja evankelis-luterilainen kirkko eivät enää ole itsestään
selvyyksiä, jotka jokainen tuntee omikseen. Siksi meidän on nykyään osattava yhä selkeämmin
kertoa ihmisille, miksi uskollamme on merkitystä, miksi kirkko on tärkeä, ja miksi niitä molempia
kannattaa vaalia ja puolustaa. Ja se vaatii monesti rohkeutta.
Sellaista rohkeutta, kuin esimerkiksi sisäministeri Päivä Räsäsen on osoittanut. Kristittynä ja
poliitikkona Räsänen on joutunut moneen kertaan pohtimaan tämän päivän evankeliumin yhtä
keskeistä aihetta, esivallan ja Jumalan suhdetta. Yksi aivan todellinen kysymys on, kumpaa meidän
tulee ristiriita tilanteessa ennemmin totella, maallista lakia vai Jumalan käskyä, keisaria vai
Jumalaa? Viime kesänä Räsänen puheessaan rohkaisi kristittyjä tottelemaan enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä. Tämän Raamatun opettaman ja kirkkomme allekirjoittaman totuuden julkilausumisesta
sisäministeri joutui kantamaan raskaan taakan. Vasta eilen Yle uutisoi, että eduskunnan
oikeusasiamiehen mukaan Räsäsen puheesta tehdyt 40 kantelua olivat aiheettomia. Myös
sisäministerinä on oikeus puhua kirkollisessa tilaisuudessa uskonnollisista arvoista ja opeista,
vaikka se ei eri tavalla ajattelevia miellyttäisi.
Mutta on muistettava, ettei Räsänen eikä Raamattu meitä kehota rikkomaan Suomen lakia. Ei
meidän tule pyrkiä tottelemattomuuteen maallista esivaltaa kohtaan, eikä meidän pidä tehdä
itsestämme marttyyrejä. Paavali kehottaa meitä elämään rauhassa kaikkien kanssa, pyrkimään
sopuun eikä hakemaan riitoja. Mutta jossain tulee raja vastaan, jota me kristittyinä emme voi ylittää.
Jossain kohtaa emme enää voi joustaa. Jossain kohtaa on tehtävä valinta keisarin ja Jumalan välillä.
Meidän aikanamme kristityt tarvitsevat rohkeutta puolustaa esimerkiksi kristillistä käsitystä
avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona. Kirkon ei tule antaa periksi kasvavalle paineelle
muuttaa omaa käsitystään, vaikka esivalta niin tekisi ja yleinen mielipide sitä vaatisi. Taivaan
kansalaisina kristittyjen on seurattava omaa perustuslakiaan, Jumalan sanaa, tässäkin kysymyksessä.
Fariseusten ja Herodeksen kannattajien odottaessa vastausta, Jeesus pyysi heitä ojentamaan denaarin
kolikon. Sen aikaisista paikallisista kupari rahoista oli jätetty pois keisarin kuva, koska se olisi
loukannut juutalaisia. Kuitenkin juutalaiset joutuivat käyttämään myös muualla painettuja,
arvokkaampi hopea ja kulta kolikoita, joissa keisarin kuva komeili. Kuvan lisäksi kolikossa oli
teksti ”Tiberius Caesar, jumalallisen Augustuksen poika.” Juutalaiset eivät voineet hyväksyä
roomalaista keisarien palvontaa, johon tekstillä viitattiin. Kuitenkin heidän oli pakko käyttää näitä
rahoja, sillä vain ne kelpasivat veron maksuun.
”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Jeesuksen antama
vastaus onnistui välttämään molemmat kysymykseen viritetyt ansat. Esivallalle on maksettava verot,
jotka sille kuuluu, mutta vain Jumala on palvomisen arvoinen, ei keisari. Jeesuksen kädessä oleva
raha kuului verona keisarille, siinä oli hänen kuvansa. Mutta ihminen ja hänen elämänsä eivät kuulu
keisarille vaan Jumalalle. Jumala on luomisessa pannut jokaiseen ihmiseen oman kuvansa, me
olemme hänen omiaan. Jumalan kuvina, hänen ominaan meidän tulee palvoa ja palvella yksin
Jumalaa, ylitse kaiken muun.