Kenellä on taskussa kolikoita? Ei tarvitse näyttää, kysäisin vain. Ei vielä muutenkaan ole kolehdin aika. Yhä harvemmat ihmiset kantavat nykyään käteistä rahaa mukanaan. Moni käyttää pankkikorttia tai luottokorttia tai hyödyntää korttinsa lähimaksuominaisuutta. Kirkkoon on kuitenkin edelleenkin syytä tulla kolehtiraha mukanaan, vaikka joissakin seurakunnissa siihenkin voi jo osallistua maksupäätteen avulla.
Rahaan liittyy kirkossa ristiriitaisia tunteita. Sitä pidetään kiusallisena muistutuksena niin omaisuuteen kiinnittymisestä kuin elämän välttämättömyyksistä, joihin sitä tarvittaisiin mutta joihin sitä ei aina riitä. Rahan puute on todellisuutta monille ihmisille. Niin on etenkin aikana, jolloin etuuksia leikataan, kilpailukykyä kiristetään ja Tampereenkin työttömyysprosentti nousee peräti 20.
Raha, tai tarkemmin kolikko, esiintyy evankeliumeissa muutamia kertoja, ja monissa merkityksissä eri kertomuksissa: esimerkiksi lesken ropo, mitättömän pieni kuparilantti, joka onkin kaikkein suurin uhri; tai hopearaha, jonka nainen huolellisesti harjaamalla löysi lattian raosta esimerkkinä siitä, miten tärkeää on etsiä aarretta Jumalan luona; tai Herran Pietarille lupaama kalan suusta ihmeellisesti löytyvä raha, jolla tämä saattoi maksaa temppelissä käynnin veron osoituksena siitä, että Jumalan lapsilla on vapaus; ja viimeiseksi se veroraha, jossa on keisarin kuva ja joka on annettava keisarille.
Ei voida sanoa, että suhde rahaan olisi Raamatussa yksiselitteisen kielteinen. Näissä kaikissa kertomuksissa lantti on jotain neutraalia, ei pahaa eikä hyvää. Se on välttämättömyys. Sitä voidaan käyttää esimerkkinä niin suuresta uhrista kuin tärkeästä aarteesta tai ihmeellisestä huolenpidosta, tai kuten tässä kertomuksessa: suhteesta pakanalliseen miehitysvaltaan.
Evankeliumin kertomuksessa Jeesukselle esitettiin vaikea kysymys. Oliko taustalla tiedonjanoa vai vain vallanhimoa? Lipevät fariseusten oppilaat aloittivat kehumalla Jeesusta: sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti, olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Tällaisen avauksen jälkeen olisi moni nyökytellyt: niinpä, totta joka sana! Mutta koukku paljastui heti seuraavassa lauseessa: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?
Jos Jeesus vastaisi kyllä, hän joutuisi epäsuosioon; eihän Jumalan kansan voi olla arvostettavaa maksaa veroa pakanalliselle miehittäjälle, jonka rahassa on ihmisen kuva, vieläpä sellaisen ihmisen, joka on julistautunut itse jumalaksi! Jumalan herruus ja keisarin herruus olivat vastakohdat. Jos Jeesus vastaisi ei, häntä voitaisiin pitää kapinallisena, jonka roomalaiset saisivat kukistaa; täytyihän miehittäjälle veroja maksaa, sillä tuottihan suurvalta rakennusprojekteja, työtä ja turvallisuutta.
Kun Jeesus pyytää kysyjiä näyttämään rahan, hän vie heiltä valtin kädestä. Eihän heidän, jumalisten miesten olisi sopinut kannella mukanaan epäjumalan kuvaa! Kun heiltä sellainen löytyy, osoittaa se, että hekin suostuvat elämään pakanallisen keisarin sääntöjen mukaan.
Jeesuksen kehotusta antaa keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu, on käytetty monesti siten, että paino on asetettu ensimmäiselle osalle. Sillä on korostettu uskollisuutta esivallalle. Sitä on käytetty erottamaan maalliset ja hengelliset asiat ja katsottu toisten kuuluvan valtiolle siten, ettei niissä tarvitse kristityn omatuntoaan vaivata, sillä itse Jumalan Poikahan käskee luovuttaa määräysvallan keisarille. Mutta ei Jeesus tarkoita sitä, että ihminen jakautuisi kahtia maalliseen ja hengelliseen. Hän on yksi kokonaisuus ja hänen on valinnoissaan etsittävä sopusointua omatuntonsa tähden.
Huomenna, 31.10. vietetään luterilaisissa kirkoissa uskonpuhdistuksen muistopäivää. Meillä Suomessa sitä ei viimeisessä jumalanpalvelusuudistuksessa sisällytetty kirkkovuoden kalenteriin, vaikka niin ehdotettiin. Reformaatio 500 -merkkivuoden vietto alkaa kuitenkin tänään juhlavasti Turun tuomiokirkossa. Huomenna Ruotsin Lundiin saapuvat yhteiseen aloitukseen Luterilaisen Maailmanliiton johto sekä Katolisen kirkon päämies, paavi Franciscus.
Yksi luterilaisen teologian kiistellyimpiä kysymyksiä liittyy niin kutsuttuun oppiin kahdesta regimentistä eli Jumalan hallintavallasta. Lutherin mukaan yksinkertaistettuna ilmaistuna Jumala hallitsee maailmassa lailla ja esivallalla, pitäen järjestystä yllä, mutta kirkossa vapauttaen sydämiä evankeliumin julistuksella.
Regimenttioppi on ollut Pohjoismaissa helppo hyväksyä; meillä on ollut kristillisiä ja Jumalan tahdon kanssa sopusointuisia hallituksia. Mutta reformaation emämaassa Saksassa on viime sotien jälkeen ollut paljon vaikeampi uskoa Jumalan hallitsevan myös jumalattoman tyrannian välityksellä.
Kukaan ei kuitenkaan ole valtion ulkopuolella, vaan koska jokainen nauttii myös lain tuomaa turvaa, on sitä jokaisen myös noudatettava. Tämä tarkoittaa myös kirkkoa: koska luotamme siihen, että järjestäytynyt yhteiskunta suojelee myös vapaata uskonnonharjoitusta, me myös itse sitoudumme noudattamaan lakia. Laki turvaa kirkolle autonomian säätää itse omaa järjestystään. Tästä on viime aikoina muistutettu, kun eduskunta muutti avioliittolakia ja vakuutti kirkolla olevan oikeus päättää itse omasta kannastaan.
On kuitenkin esitetty jonkinlaisia uusvaltiokirkollisia puheenvuoroja. Jotkut ovat kiirehtineet tulkitsemaan, että koska kirkko ei ole erikseen säätänyt kirkkojärjestyksessä avioliiton olevan miehen ja naisen liitto, valtion muuttunut laki tosiasiassa muuttaa sitäkin. Mutta kirkko on säätänyt siitä hyväksyessään kirkkokäsikirjan, jossa asia on yksiselitteinen. Juristien välistä keskustelua käydään nyt siitä, onko kirkkokäsikirja riittävä laillinen normi sitomaan pappien toimintaa. Kirkon käsityksen mukaan on.
Antakaa Jumalalle mikä Jumalan on. Jeesus antaa yllättävän vastauksen. Hän ei pysähdy kysymykseen verorahasta vaan menee eteenpäin: kyse ei ole nyt siitä, pitääkö noudattaa lakia vai ei. Kyse on pohjimmiltaan siitä, palvotaanko Jumalaa vai keisaria. Hurskainkin voi käsitellä rahaa, jossa on jumalaksi julistautuneen keisarin kuva. Sillä ei ole uskonnollista merkitystä. Ihminen ei saastu siitä, mitä hän hypistelee tai kukkarossaan kantaa; sen hän on velvollinen luovuttamaan maalliseen tarkoitukseen.
Sen sijaan hänen on annettava itsensä Jumalalle ja omistauduttava hänen palvelemiseensa. Kyse ei ole siitä, tuleeko ihmisen olla kuuliainen esivallalle vai ei. Toki hänen tulee olla. Kyse on oman elämän antamisesta Jumalalle. Kyse on kuuliaisuudesta hänen tahdolleen keisarin tahtoa ylempänä.
Tampereen Eteläisen seurakunnan piispantarkastuksessa olen tavannut useita tahoja, jotka haluavat tehdä yhteistyötä seurakunnan kanssa. Näitä tahoja on esimerkiksi kaupungin, varhaiskasvatuksen ja koululaitoksen sekä erilaisten toimijoiden suunnalla. Se kertoo, että moni yhtyy Jeesuksen opetukseen: kun elämme järjestäytyneen yhteiskunnan lakien mukaan, saamme myös vapaasti antaa elämämme Jumalan palvelukseen. Seurakunnalla on paljon mahdollisuuksia tukea näiden kaupunginosien ihmisten elämää hengellisesti heidän palvellessaan monin tavoin yhteistä hyvää.
Kun elämme Jumalaa palvellen, vaikuttaa se myös siihen, miten toimimme muussa yhteiskunnassa. Silloin rakennamme yhteiselämää, jossa hengellisten hyveiden voimasta pääsevät vallitsemaan myös maalliset hyveet. Usko, toivo ja rakkaus tuovat mukanaan oikeuden, rauhan ja turvallisuuden.