Päivän evankeliumi todistaa välähdyksenomaisesti Vapahtajamme juurista. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi juutalaisesta äidistä Israelin kansan keskuuteen koko maanpäällisen elämänsä ajaksi. Siirtyminen Vanhasta liitosta Uuteen ei tapahtunut hetkessä, vaan vähitellen, kuten evankeliumitkin todistavat. Hänen elämänsä, tekonsa ja opetuksensa toivat pala palalta uutta Vanhan liiton samalla väistyvien järjestysten tilalle.
Temppeliveroa kerättiin Jerusalemin temppelin ylläpitoa verten. Mahdollisesti veroja käytettiin myös muihin yhteisiin menoihin. Vanhan liiton Israelissa maallinen ja uskonnollinen valta olivat lähempänä toisiaan kuin kristillisessä maailmassa. Mutta myös roomalainen miehitysvalta keräsi veroja, kuten hyvin muistamme Luukkaan jouluevankeliumista.
Vähitellen Jeesus ja hänen opetuslapsensa alkoivat kuitenkin ottaa etäisyyttä juutalaisuuteen ja muodostaa omaleimaista uskonyhteisöä. Siksi temppeliveron maksaminen ei ollut Jeesuksen seuraajille enää itsestään selvää vaan ajateltiinpa siitä ehkä vapautetunkin. Sovun ja yhteyden tähden he kuitenkin maksoivat veron. Ehkäpä sillä tuotetut palvelut toivat jotakin tarpeellista myös opetuslapsille.
He luottivat siihen, että Jumala kyllä antaa tässäkin kohden, mitä tarvitaan. Tämä ilmenee Jeesuksen neuvossa verorahojen hankkimiseksi – ja tässäpä onkin jälleen ihmeellinen kalastusneuvo! Mutta samalla tässä on nähtävissä viittaus kirkollisveroon tai muuhun keinoon kerätä kristityiltä varoja seurakuntien menoja peittämään. Kalahan on kuva kristitystä ”evankeliumin pyydyksessä”. Armo on kyllä meille ilmaista lahjaa, mutta kirkollisveroa tarvitaan kirkon ”yhteiskunnallisten” velvotteiden vuoksi: Työmies ja -nainen ovat palkkansa ansainneet.
Jos meidän pitäisi maksaa velkamme Jumalalle, se olisi mahdoton tehtävä. Synti on tuo valtava velka. Mutta ristinuhrillaan Kristus maksoi velkamme. Hän tuli köyhäksi, etttä me hänen köyhyydestään rikastuisimme – rikkaiksi armosta. Hän lunasti meidät, ei kullalla eikä hopealla, vaan omalla pyhällä, kalliilla sovintoverellään vapaiksi synnin ja kuoleman vallasta. Vaivaiset kolmekymmentä hopearahaa oli Jeesuksen kavaltajan palkkio.
Mutta Kristuksen tuoma vapaus ei siis merkitse lupaa laiminlyödä yhteiskunnallisia velvotteita. Kristityt elävät tänäkin päivänä kahden hallintavallan piirissä: kirkon ja yhteiskunnan, tai toisin sanoitettuna: hengellisen ja maallisen. Näin siis niin kauan kuin on elämää maan päällä, tässä ajassa.
Miksi nämä kaksi hallintavaltaa? Ovathan sekä näkyvä että näkymätön todellisuus kokonaisuudessaan Jumalan luomia. Ja eikö olisi yksinkertaisempaa, että arkkipiispa olisi presidentti, kirkolliskokous eduskunta, vain yksi vero ja 10 käskyä myös yhteiskunnan lakina? Luulisi vielä, että näin maan asiat olisivat paremmassa jamassa.
On kuitenkin muistettava, että kaikki eivät kuulu kirkkoon. Uskonnonvapaus on joka tapauksessa oltava. Mutta mikäli kirkko eristäytyy yhteiskunnasta, kirkkohan joutuisi harjoittamaan omia tarpeitaan varten myös yhteiskunnan tehtäviä. Kuten julkisuudessa on ollut esillä, tällaisella lahkoutumisella on vakavia seurauksia. Jeesus rukoili opetuslastensa puolesta: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan varjelisit heidät pahalta” (Joh.17:15).
Tärkein hallintavaltoja erottava tekijä on kuitenkin ”valtikan” laji. Toki on oikein ja toivottavaa, että yhteiskunnan lait olisivat sopusoinnussa 10 käskyn kanssa ja että lähimmäisen rakkaus olisi yhteiskunnankin palvelujen kantavana voimana. Mutta yhteiskuntaa hallitaan lailla ja sen seuraamuksilla, tarvittaessa voimakeinoin, kirkossa taas viimeisen sanan sanoo aina armon evankeliumi. Kristitty voi sitten yhteiskunnan tehtävissä toteuttaa kristillisiä arvoja, armon voimassa, mutta ikäänkuin kätkien.
On myös muita samankaltaisia hallinta-alueita kuin kirkko ja yhteiskunta: näkyvä ja näkymätön, ajallinen ja ikuinen, inhimillinen ja jumalallinen, maallinen ja taivaallinen, aineellinen ja hengellinen, usko ja järki, tieteellinen tieto ja Raamatun ilmoitus. Raamatusta löydämme Vanhan ja Uuden testamentin tai Liiton, lain ja evankeliumin. Raamattu on Jumalan sanaa, mutta ihmisten kielillä.
Nämä vastakohtaparit ovat erillisiä, mutta kohtaavat toisensa. Näin voimme löytää tarkoituksen Jumalan luomistyölle: ”Kaikki on luotu hänen (Kristuksen) kauttaan ja häntä varten” (Kol.1:16). Siksi ajallinen voi palvella ikuista, aineellinen hengellistä, maallinen taivaallista. Esimerkkinä Jeesuksen vertaukset: Vaikka niiden aineksina ovat varsin kouriintuntuvat esineet ja aineet, usko näkee niiden taakse näkymättömään Jumalan todellisuuteen.
Mutta miksi juuri kaksi? Kun löydämme luvun 2 Raamatun teksteistä, on syytä pohtia, voisiko kyse olla muustakin kuin luvusta. Kaksi on Kristuksen kahden luonnon luku – jumalallisen ja inhimillisen. Tässä on niin keskeinen uskontotuus, että se on löytänyt tiensä uskontunnustuksiin. Jommankumman luonnon kieltäminen merkitsee vakavaa harhaoppia.
Tämä hallintavalta-ajattelu on vain tätä maan päällä, ajassa elettävää aikaa varten. Taivaassa ei tarvita veroja, lakeja eikä mitään yhteiskunnan järjestelmiä. Siellä Kristus on kaikki kaikessa. Mutta jo nyt saakoon taivaallinen täydellisyys heijastua elämäämme ja työhömme, tapahtui se sitten kirkon tai yhteiskunnan piirissä. Useimpien kristittyjen kutsumuksena on yhteiskunnan hallinta-alueella tehtävä työ, joksi luetaan myös vanhemmuus. Mutta joidenkin osana on kirkollinen kutsumus, useimpien tosin vapaaehtoisena, kasteeseen sisältyvän kristityn yleisen pappeuden perusteella.
Yhteiskunnalle riittää lain ulkoinen noudattaminen, Jumala vaatii puolestaan sydämen puhtautta. Silti esivalta on omientuntojen muistuttajana, heikkojen suojelijana ja järjestyksen ylläpitäjänä Jumalan palvelija. Armoa me tarvitsemme, jokainen meistä. Ristinuhrillaan Kristus on täyttänyt lain. Tähän sovitukseen perustuen meille julistetaan tänäänkin syntien täyttä anteeksiantoa, uskoen omistettavaksi: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). Usko tuo myötään myös uutta, Jumalan tahdon mukaista elämää ja ikuisen elämän toivon. Jumalan lupaukset kestävät, tapahtui maailmassa mitä tahansa ja tuntui miltä tuntui. Hänen armonsa varaan jääden nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: