Orimattilan kirkko täyttää 150 vuotta. Se on verrattomasti enemmän kuin ikä, jonka tämän kirkon kolme edeltäjää saavuttivat. Ainakin kaksi edellistä kirkkoa olivat satavuotiaina jo purkukunnossa, joko liian pieniä tai ravistuneita. Ne olikin rakennettu hirrestä, toisin kuin tämä nykyinen, suuri ja hyvin aikaa kestänyt kivikirkko. Sukupolvet toisensa jälkeen ovat kulkeneet tämän kirkon ovista ja istuneet sanankuuloon.
Heitä edeltäneet sukupolvet ovat niin ikään ehtineet jo satojen vuosien ajan käydä kirkossa, alkaen niistä ajoista, jolloin Orimattila oli Hollolan suurseurakunnan kappeli. Nytkin seurakunta kuuluu Hollolan rovastikuntaan, ja on itse joitakin vuosia sitten saanut omana liitännäisalueena Artjärven. Seurakuntien kirkot, rajat ja hallintomallit vaihtelevat, uusia rakennetaan ja vanhoja puretaan, mutta jumalanpalvelus pysyy. Edelleen täällä kaikuu Jumalan sana, joka elävällä äänellä kutsuu kääntymään Jumalan puoleen.
Edelleen tänne tullaan rukoilemaan ja etsimään arkielämään voimaa, murheeseen lohdutusta, huoliin rohkaisua ja valintoihin viisautta. Täällä sydän herkistyy kuulemaan sellaista ääntä, jota korvat eivät kuule. Täällä sielu näkee sellaista, mitä silmillä ei näe. Täällä usko kurottautuu kohti sellaista, josta ei voi tietää. Täällä toivo tavoittelee tulevaisuutta ja uutta elämää, jota ei vielä tunneta.
Tänne on tultu kiitollisin mielin, kun vastasyntynyt lapsi on pitänyt kastaa, kun on intoa tai epävarmuutta puhkuen lähdetty kouluun, kun on rippikoulun jälkeisissä vaihtelevissa tunnelmissa tultu konfirmoiduksi; kun on sydän hehkuen onnellisen tulevaisuuden odotuksia astuttu vihille, kun on kiitoksin ja rukouksin saatettu haudan lepoon rakasta omaista.
Voitaneen sanoa, että Orimattilalaiset ovat tarvinneet kirkkoa. Myös sellaiset kuntalaiset, jotka harvoin kirkon ovia avaavat, tunnistavat kotipaikkakuntansa monumentaalisimman rakennuksen ja pitävät sitä omanaan. Oman kirkon silhuetti tunnetaan, ohi kulkiessa katse kiinnittyy torniin ja silmät tapailevat katonrajaa. Jos jollekin seurakunnalle käy sellainen onnettomuus, että kirkko palaa, kokevat menetyksen suurena iskuna kaikki paikkakuntalaiset, myös ne, joiden kirkossakäynnistä olisi vuosikymmeniä. Kirkko on oma, ja sen jykevät seinät viestivät pysyvyydestä ja turvallisuudesta, vaikka ei aina osattaisi sanoa, miten sellainen on mahdollista.
Ehkä se on mahdollista, koska kirkossa julistetussa sanassa, siellä jaetuissa sakramenteissa, siellä lauletuissa virsissä ja siellä soperretuissa rukouksissa on sisäinen voima. Voima, joka muuttaa ihmistä ja antaa hänen elämäänsä suuntaa ja mielekkyyttä. Se voima saa ihmisen uskomaan Jumalaan ja antamaan elämänsä hänen käsiinsä.
Uskon voimasta puhui myös äsken kuultu Matteuksen evankeliumin kappale. Siinä oli kaksi sairasta, nimittäin lapsi ja aikuinen, tai tyttö ja nainen. Lapsi on ehtinyt kuolla, kenties pikaisen sairauden seurauksena – muissa evankeliumeissa kerrotaankin tytön isän lähteneen hakemaan apua tytön vielä sairastaessa, tässä hän tulee Jeesuksen luo vasta sitten, kun lapsi oli jo ehtinyt kuolla.
Toinen sairastava on nainen, joka on kärsinyt vaivastaan jo peräti kaksitoista vuotta. Häntä ei kukaan ollut pystynyt parantamaan; Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan hän oli kuluttanut kaikki rahansa lääkäreihin tulematta hiukkaakaan terveemmäksi.
Yhteistä näille kahdelle tapaukselle on, että kummankin paranemiseen liittyi kosketus. Jeesusta tultiin pyytämään panemaan kätensä lapsen päälle jotta hän virkoaisi. Myös verenvuotoa sairastanut nainen halusi hänkin koskettaa – vaikkei voisi tunkeutua koskettamaan itse Jeesusta, hän uskoi edes viitan tupsun koskettamisen tuottavan hänelle paranemisen.
Mielenkiintoista näissä kahdessa, samassa kertomuksessa sisäkkäin olevassa parantamisihmeessä on paitsi terveeksi tai eläväksi tuleminen koskettamisen kautta, myös se, että hurskas juutalainen ei olisi saanut koskettaa kumpaakaan. Mooseksen laissa määrättiin, että vuotoa sairastava on epäpuhdas, ja hän saastuttaa myös kaikki vaatteet, joiden päällä hän istuu tai makaa, ja niiden koskettaminen tekee toisenkin ihmisen saastaiseksi (3.Moos. 15:25-27). Kun verenvuotoa sairastava nainen koskettaa Jeesuksen viitan tupsua, voitaisiin Mooseksen lain mukaan sanoa viitan ja koko miehenkin tulevan siitä saastutetuksi.
Samoin on myös kuolleen laita. Vainajan ruumiiseen koskettava saastuu kuolleesta itsekin, jopa siihen huoneeseen astuminen, jossa on sinne kuolleen ihmisen ruumis, saastuttaa Mooseksen lain mukaan ihmisen seitsemän päivän ajaksi (4.Moos. 19:11-14).
On huomattava, että näissä on kyseessä epäpuhtaus uskonnollisessa, kultillisessa mielessä, ei jossain modernin lääketieteen merkityksessä. Kysymys ei ole kuolettavien tautien leviämisestä, jollaista me osaamme selittää bakteereilla. Sellaisista ei ollut Jeesuksen aikana vielä mitään tietoa, vaikka kaiketi hyvin ymmärrettiin, että taudit saattavat tarttua ja että tautiin kuolleesta saattaa toinenkin saada taudin. Mutta tässä on kyse saastumisesta sellaisessa merkityksessä, että ihmisen tulee puhdistautua uhritoimituksilla, että hän tulisi Jumalan silmissä puhtaaksi.
Moni muistanee, miten joitakin vuosia sitten maahamme tuli pieni hysterianpoikanen jostain ärhäkästi leviävästä influenssasta; oliko se sika- vai lintuinfluenssa, en muista. Mutta silloin yleistyivät käsidesiastiat joka paikkaan, kenties kirkkoihinkin. Ihmiset varoivat koskettamasta toisiaan, kättelyä alettiin vältellä.
Mutta tässä Matteuksen kertomassa tapauksessa on kysymys saastumisesta muussa kuin bakteerien mielessä, ja juuri siksi Jeesuksen käytös on mullistavaa. Hän kääntää koko saastuttavan kosketuksen parantavaksi kosketukseksi. Jos totuttu ajattelutapa oli, että sairaasta tai kuolleesta siirtyy jotain saastaisuutta pyhään ja puhtaaseen ihmiseen, nyt tapahtuu päinvastoin: pyhästä Jumalan Pojasta siirtyykin elämän antava voima sairaaseen ja kuolleeseen.
Jeesuksesta menee liikenne toisinpäin, hänestä virtaa elämän voima niihin, jotka sen ovat menettämässä tai jo menettäneet. Kun verta vuotava nainen hipaisee hänen viittansa tupsua, Jeesukseen ei siirry hänestä hänen pyhyyttään sotkevaa saastaisuutta, vaan hänestä päinvastoin siirtyy puhdistava ja parantava voima sairastavaan. Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Jeesus ei väentungokselta nähnyt naista eikä tuntenut viitan tupsun kosketusta, mutta hän tunsi, että hänestä lähti voimaa (Mark. 5:30, Luuk. 8:46). Voima siirtyi hänestä verenvuotoa sairastavaan naiseen. Ja kun Jeesus astuu huoneeseen lapsen luo ja ottaa tätä kädestä, hän ei saastukaan itse sinne kuolleesta tai ruumiin kosketuksesta, vaan hänessä oleva voima herättää lapsen kuolleista.
Naisen usko paransi hänet. Tai, tarkemmin sanoen, usko sai hänet tunkeutumaan rohkeasti Jeesuksen luo ja koskemaan häntä. Jeesuksen elämän antava voima paransi hänet. Niin kävi myös tytön tapauksessa: lapsen isän usko vei hänet etsimään Jeesuksen apua, ja vaikka kaikki näytti olevan liian myöhäistä ja inhimillisesti katsoen suorastaan naurettavaa, hän uskoi Jeesuksen voivan vaikka palauttaa tytön kuolleista.
Kertomus päättyi sanoihin ”tästä levisi tieto koko sille seudulle”. Siis Jeesuksesta lähti elämän voiman lisäksi sanoma, joka levitessään antoi voiman ja veti uusia ihmisiä hänen luokseen. Vieläkö Jeesuksesta lähtee elämän voimaa? Lukemattomat ihmiset ovat näin kokeneet – jos eivät kaiken sairauden paranemista, kuolleista heräämisestä puhumattakaan, niin ovatpa kuitenkin kokeneet saavansa hänestä elämän voiman. Se pitää paikkansa myös täällä Orimattilassa. Täällä on vuosisatoja saatu voimaa, rohkeutta ja turvallisuutta Jeesuksesta. Se tulee vielä tulevaisuudessakin vetämään tähän kirkkoon seurakuntaa häntä kohtaamaan.
Luottamuksessa Jumalaan nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.