Rakkaat kristityt
Minun täytyy tunnustaa oma ahdasmielisyyteni eräässä asiassa – se asia on tämä: en lainkaan pidä Halloween jutuista. En pidä pelottelusta, en kummituksista enkä aaveista, en viime aikojen pelleistä. En pidä kurpitsaukoista, joiden sisältä loistaa valo. En vain pidä. Niissä nyt vain sattuu olemaan jotain, joka minusta tuntuu kovin vastenmieliseltä.
Kuitenkin viime vuosien aikana, tuo Halloween -villitys on rantautunut meidänkin maahamme. Sillä on jokin kosketuskohta, joka tekee siitä kiehtovan.
Luulen tietäväni, mikä tuo kiinnostava asia on. Ei ehkä ääneen sanottu – mutta aavistan sen olevan jossain syvällä taustalla. Kyse on elämän ja kuoleman rajasta. Mieltä kiehtoo kaikki, mikä jotenkin viittaa kuoleman rajan toiselle puolelle. Siitähän on kyse erilaisissa kummitus ja aave tarinoissa. Se on kurkistusta jonnekin, jonne oikeasti ei voi nähdä.
Päivän raamatunkohdat liikkuvat tuolla rajalla. Synagogan esimieheltä oli kuollut tytär. Lapsen kuolema on eräs elämässä kipeimmin satuttavista asioista. : ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” On vaikea luovuttaa, on tartuttava viimeiseenkin oljenkorteen. ”Tule Jeesus, ja pane kätesi hänen päälleen.” Viimeinen toivo, ehkä epätoivoinenkin rukous. Auta Jeesus!
Voiko kuolleista herätä? Onko elämää kuoleman jälkeen? Ei ole ihme, että Jeesuksen tullessa miehen taloon ja sanoessaan: ”Menkää pois. Ei tyttö ole kuollut, vaan nukkuu” – hänelle naurettiin. Älä naurata – kuolema on loppu. Piste. Ehdoton takaraja.
Ja sitten tapahtui se, mitä kukaan ei odottanut tapahtuvaksi: Jeesus tarttui tytön käteen ja tämä nousi.
Evankeliumit kertovat kolme kertomusta siitä, kuinka Jeesus herättää kuolleen. Nyt käsillä oleva Jairuksen tyttären herättäminen, Nainin kaupungissa asuvan lesken pojan herättäminen ja kolmantena Lasaruksen herättäminen Betaniassa. Jeesuksen tunnusteoista nämä kolme olivat ne kaikkein puhuttelevimmat ja ihmeellisimmät jopa niin, että Lasaruksen herättämisen jälkeen ylipapit ja fariseukset päättivät Jeesuksen kuolemasta. ”Jos annamme hänen näin olla, kaikki uskovat häneen ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan. Parempi siis, että yksi kuolee kuin että koko kansa hukkuu.” Kuoleman rajan rikkominen, ylittäminen, horjuttaminen on jotain sellaista, joka ylittää kaiken ymmärryksen.
Paavali avasi jotain kuoleman salaisuudesta päivän lukukappaleessa. Hän kuvaa kuolemaa kylvämiseen. Kylvetään siemen, mutta nousee varsi. Siemenen on kuoltava, jotta kasvi voisi nousta. Kuolemassa on jotain saman kaltaista. Tämä kehomme kuolee, se haudataan – mutta samalla syntyy jotain uutta. ” Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen.”
Kuolema ei ole loppu. Kuolema on raja ajan ja ikuisuuden välillä.
Meidän uskollamme on kaksi näköalaa. Toinen on ajallinen – toinen ikuinen. Jotain oleellista uupuu, jos jompikumpi uupuu.
Tähän aikaan kuuluvat usko ja rakkaus. Uskolla me saamme tarttua Jumalan rakkauteen, armollisuuteen ja hyvyyteen – ja rakkaus antaa elämälle suunnan ja sisällön kohti lähimmäistämme. Tässä ajassa meitä kannattelee toivo – toivo siitä, mitä emme vielä näe. Me vain aavistelemme sitä, mitä kuoleman rajan toisella puolella on.
Kuoleman rajan toisella puolella usko vaihtuu näkemiseen. Se, mitä tänään vain aavistelemme, on käynyt toteen. Saamme levätä Jumalan rakkaudessa.
Miten kävi Jairuksen tyttärelle, Nainin lesken pojalle, miten kävi Lasarukselle. Heille kävi niin kuin monille muille, jotka meidän aikanamme on elvytetty – kutsuttu rajan takaa takaisin. Heidän täytyi kuolla, kuolla uudestaan. Näin siksi, että lopulta tällä ajallisella elämällä on raja. On raja, vaikka kuinka haluaisimme sen kieltää.
En pidä kummitustarinoista, aaveista, haamuista enkä Halloween kurpitsoista. Kuolemassa on jotain pyhää, se kätkee salaisuutensa. Minun on vaikea kuvitella itseäni leikkimään sillä. Elämän pyhyys ansaitsee kunnioituksensa myös viimeisellä rajalla.