Nelisenkymmentä vuotta sitten sain kutsun puhua kesäseuroissa kotiseurakunnassani Lauritsalassa. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi ja juuri saanut opiskelupaikan teologisessa tiedekunnassa Helsingissä. Minulla oli ensimmäinen puheenvuoro. Nuoruuden innolla ja uskonvarmuudella puhuin siitä, kuinka monille ihmisille Jumala on vain viimeinen oljenkorsi, kun mikään muu ei auta. Korostin, että Jumala ei halua olla vain tällainen hätävara. Paheksuin niitä, jotka vasta hädässään turvautuvat Jumalaan.
Viimeisenä seuroissa puhui vanha rovasti. Hän kertoi elämässään monesti joutuneensa sellaisiin tilanteisiin, joissa usko tuntui katoavan ja Jumala olevan kaukana. Vahvasta uskosta ei ollut tietoakaan. Jumala tuntui vaikenevan ja olevan poissa. Jäljelle jäi vain hätä. Rovasti sanoi, että näissä tilanteissa häntä rohkaisi Vähän katekismuksen toisen käskyn selitys. Siinä selitetään, miten Jumalan nimeä käytetään oikein: ”- – – vaan huudamme hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemme, ylistämme ja kiitämme sitä.”
Minä nuori ja innokas teologian ylioppilas korostin suureen ääneen uskon varmuutta ja vahvuutta. Vanha elämää nähnyt ja paljon kokenut rovasti painotti yksinkertaisesti, että tuskassa ja ahdistuksessa varmaa ja vahvaa uskoa ei ole. Silloin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hädässä huutaa Jumalaa avuksi. Juuri se on oikeaa Jumalan nimen käyttöä.
Vähitellen elämä on opettanut. Olen löytänyt vanhan rovastin nöyrän tavan lähestyä uskonasioita ja Jumalaa. Kukaan ei selviä elämästä ilman hätää, ahdistusta, huolia, murheita, tuskaa, surua. Joskus on kyse omasta tai läheisten sairaudesta, ihmissuhdeongelmista perhepiirissä, suvussa tai läheisten ihmisten kanssa, työhön ja toimeentuloon liittyvistä vaikeuksista, työttömyydestä, työkyvyttömyydestä tai työyhteisön ristiriidoista, taloudellisista ongelmista, kuolemasta. Nämä tai monet muut kokemukset ovat osuneet omalle kohdalle tai ainakin lähelle. Kurkkua kuristaa, sydän hakkaa, uni ei tule, koko olemus on levoton ja ahdistaa. Silloin mieleen nousee pyyntö: ”Herra Jeesus, auta minua!”
Evankeliumissa kerrotaan kahdesta toivottomassa tilanteessa olevasta ihmisestä. Synagogan esimiehen 12-vuotias tytär oli kuollut. Eräs nainen oli kärsinyt vaikeasta verenvuodosta jo vuosikausia. Yhtä hyvin heidän paikallaan voisi olla joku meistä tai joku lähimmäisistämme. Siksi ei ole vaikea eläytyä heidän osaansa. Tiedämme, millaista on olla hädissään, olla tilanteessa, jossa toivo tuntuu kadonneen. Tiedämme, mitä on olla Jumalan parantavan kosketuksen tarpeessa. Tuska ja hätä ajoivat nämä ihmiset Jeesuksen luokse. He luottivat hänen apuunsa. Heillä ei ollut muita vaihtoehtoja.
Synagogan esimies, Jairos nimeltään, meni pyytämään apua mieheltä, jota lainopettajat ja fariseukset karsastivat. Monissa rukoushuoneissa Jeesus alkoi olla jo kirottu nimi. Tilanne oli Jairokselle vaikea. Kuitenkin hän nieli ylpeytensä ja kääntyi Jeesuksen puoleen, sosiaalisesta paineesta, muiden mielipiteistä ja aiemmasta epäuskostaan huolimatta. Hänellä oli hätä. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.”
Nainen oli kärsinyt verenvuodosta kaksitoista vuotta. Se teki hänestä rituaalisesti epäpuhtaan ja sosiaalisesti eristetyn. Hän oli syrjitty sairautensa vuoksi. Kaikki lääkärit ja parantajat oli kokeiltu. Kukaan ei onnistunut auttamaan häntä. Jeesus oli hänen viimeinen oljenkortensa. ”Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ’Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.’”
Nainen parani. Jairoksen tytär nousi kuolleista elämään. Jeesuksen parantava kosketus muutti epätoivon toivoksi. Jeesus auttoi.
Hädissään oleva synagogan esimies ja verenvuototautia sairastava nainen ovat tänään opettajiamme. Heidän esimerkkinsä rohkaisee jokaista uskossaan heikkoa ja vaikeuksien keskellä kamppailevaa. Hädässä on lupa kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää hänen apuaan. Siihen meitä opastaa myös Katekismus: ”Kaikissa vaikeuksissa meidän tulee kääntyä Jumalan puoleen ja odottaa hänen apuaan.” (2. käskyn selitys).
Jumala ei ole vain hyvien päivien Jumala. Hän ei ole vain uskossaan vahvojen hurskaiden ja elämässään onnistuneiden Jumala. Hän on myös niiden Jumala, jotka hädässään kääntyvät hänen puoleensa. Itse asiassa juuri heikkoja ja avuttomia varten Jumala antoi Jeesuksen syntyä ihmiseksi, siis meidän auttajaksemme. Jumala on meidän apua tarvitsevien ja pyytävien Jumala.
Hyvät seurakuntalaiset. Tänään messussa toimitetaan pappisvihkimys. Pappi on kutsuttu hoitamaan armonvälineitä, jotta ihmiset kohtaisivat Jumalan, niin hyvinä päivinä kuin hädän hetkellä. Hänen tehtävänään on julistaa evankeliumia Jumalasta, jonka varaan ja huolenpitoon saa jättää elämänsä, varsinkin silloin, kun on hätä.
Heprealaiskirjeessä Jeesusta kuvataan ylipappina. ”Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan.” (Hepr. 4:15). Toisessa kohdassa Heprealaiskirjettä vakuutetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:18).
Tällainen on Vapahtajamme. Hänen palvelukseensa sinut, Ari, tänään vihitään. Pappisviran moninaisten vaatimusten ja tehtävien, ihmisten vaikeuksien ja oman itsensä edessä pappi tuntee usein avuttomuutta. Silloin muista, että saat itse elää siitä samasta evankeliumista, jota muille välität. Et hoida virkaasi koskaan yksin, vaan Jeesus lupaa olla kanssasi joka päivä (Matt. 28:20). Hän antaa voiman ja viisauden. Silloin saat kokea viranhoidossasi iloa ja riemua.