Elämme jälleen kerran kirkkovuoden loppua. Näissä kirkkovuoden lopun jumalanpalveluksissa käsitellään viimeisiä tapahtumia: Kristuksen paluuta ja sitä ennakoivia merkkejä sekä viimeistä tuomiota.
Päivän evankeliumin mukaan Kristuksen paluuta edeltävät ajat ovat vaikeita aikoja niille, jotka uskovat häneen. Joutuvathan he silloin ahtaalle, monia heistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat heitä Kristuksen nimen tähden. Vainotuksi tuleminen ei kuitenkaan ole pahin asia, mitä Jeesukseen Kristukseen uskovalle voi tapahtua. Pahinta on se, että luovutaan sydämessä Kristuksesta. Luopumus käy ilmeiseksi vainojen kohdatessa, mutta ulkonaiset vainot eivät ole sisäisen luopumuksen perimmäinen syy.
Luopumuksessa on kysymys siitä, että kristitty alkaa elää omassa varassaan eikä Kristuksen varassa. Jeesus varoittaa päivän evankeliumissa vääristä profeetoista, jotka esiintyvät hänen nimissään mutta jotka kuitenkin kieltävät hänet ja johtavat useita harhaan. Väärät profeetat edistävät laittomuutta, joka muutoinkin lisääntyy viimeisinä aikoina. Laittomuuden seurauksena “monien rakkaus kylmenee”.
Laittomuus, josta Jeesus puhuu, voi viitata moneen seikkaan. Ensinnäkin päivän evankeliumissa käytetyn kreikan kielen sanan “anomia” (anomia) suomenkielinen vastine voisi olla myös vääryys. Jeesuksen paluun edellä vääryys saa vallan. Vääryys kohdistuu erityisesti Jeesuksen seuraajiin: heitä syytetään ja heidät tuomitaan väärin perustein. Kuten sanottu, tämä ei ole pahin mahdollinen asia, ja jossain mielessä kysymys ei ole ensinkään pahasta asiasta. Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä näet sanotaan: “Iloitkaa … sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat”. (1. Piet. 3:13–14) Kristittyä voi kohdata kärsimys myös hänen omien pahojen tekojensa tähden, ja siinä ei tietenkään ole mitään autuasta. Mutta kärsimys Kristuksen tähden on loppujen lopuksi suuri ilon aihe. Vääryyden kohteeksi joutuminen ei toki ole mukavaa, ja vääryys masentaa ja katkeroittaa meidät, jos me emme kärsi Kristuksen kanssa ja hän meidän kanssamme.
Toiseksi laittomuus voi tarkoittaa sitä, että hyvä ja paha, oikea ja väärä menettävät merkityksensä. Meidän ajassamme on paljon merkkejä tällaisesta pelottavasti kehityksestä. Psykologian professori Markku Ojanen kirjoitti hiljattain Aamulehden yleisönosastossa varsin sattuvasti tästä asiasta mm. seuraavaan tapaan: “Moraaliset ongelmat siirtyvät vähitellen häiriöiden tai sairauksien joukkoon. … Selitämme pahuuden pois sanomalla, että kyse on häiriöstä tai sairaudesta. … Mieluusti näkisimme, että paha on jotain järjetöntä ja hyvä vastaavasti järkevää. Näin ei kuitenkaan ole, sillä pahojen tekojen takana on usein aivan järkeviä syitä.” (Aamulehti 3.11.2008)
Oikea ja väärä ovat sidoksissa Jumalaan. Jos oletamme, että Jumalaa ei ole, meidän täytyy samalla ajatella, että myöskään mitään varsinaisesti oikeaa ja väärää ei ole olemassa. Emme ole silloin vastuussa kenelläkään teoistamme, ja moraalisissa ongelmissa on kysymys vain sairauksista tai häiriöistä.
Jumala on antanut meille ihmisille luontaisen moraalitajun, ja vaikka tämä oikean ja väärän taju voi vääristyä, ihmiset yleensä aavistavat, mitä oikean ja väärän kadottamisesta seuraa. Siksi oikealle ja väärälle voidaan yrittää antaa jonkinlainen perustelu, vaikka Jumalaan ei uskota. Johdonmukaista kuitenkin on, että moraaliset käsitteet heitetään Jumalan mukana romukoppaan. Silloin jää jäljelle vielä mahdollisuus nähdä paha järjettömyytenä. Mutta järkeen vetoaminenkaan ei auta, koska pahoille teoille voidaan löytää aivan järkeviä syitä, kuten Markku Ojanen toteaa.
Sellaisessa maailmassa, missä laittomuus on päässyt valtaan, missä ei enää ole oikeaa ja väärää, on vaikea elää. Kaikkien elämä on vaikeaa, ja niiden, jotka uskovat Kristukseen, usko joutuu koetukselle, koska sitä vastaan hyökätään.
Kolmanneksi laittomuuden lisääntyminen tai valtaan pääseminen – näin sanottiin vanhassa käännöksessä – voidaan ymmärtää myös kristillisen kirkon sisällä tapahtuvaksi kehitykseksi. Jumalan laki hillitsee pahuuttamme ja ohjaa meitä toimimaan oikein, mutta Jumalan lain tärkein tehtävä on paljastaa syyllisyytemme. Siksi laittomuus voi päästä valtaan kristillisen kirkon sisällä ennen kaikkea niin, että lakataan julistamasta lakia ja evankeliumia. Nämä kaksi liittyvät yhteen: niitä ei saa sekoittaa keskenään mutta ei myöskään erottaa toisistaan. Kaiken perusta ja kirkon aarre on evankeliumi, hyvä sanoma Kristuksesta, mutta myös Jumalan lakia tulee julistaa, jotta meistä tulisi armoa tarvitsevia syntisiä. Sellaisiahan me olemme, mutta emme sitä ymmärrä ja tunnusta ilman lain saarnaa.
Ilman synnintuntoa ei ole armontuntoa. Voidaan myös puhua syyllisyyteen vapautumisesta. Syyllisyydestä vapautuminen, minkä vain evankeliumi saa aikaan, on tietysti tärkeintä ja merkitsee varsinaista vapautumista. Mutta omalla tavallaan jo sekin on vapauttavaa, että voimme olla sellaisia kuin olemme eli siis syntisiä ja syyllisiä. Jumalan laki ohjaa meitä tällaiseen syyllisyyteen vapautumiseen, vaikka laki ei yksin riitä. Tässäkin tarvitaan myös evankeliumia, sillä ilman sitä, lain varassa, me emme rohkene kohdata syyllisyyttämme Jumalan edessä.
Kuulin paljon lain saarnaa, kun olin nuori. Usein nämä kuulemani saarnat ja puheet olivat lakihenkisiä, minkä olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt. Lainsaarnan ei suinkaan tarvitse olla lakihenkistä, eikä se missään tapauksessa saisi olla sellaista. Lainsaarna on lakihenkistä silloin, kun se ei auta meitä vapautumaan aitoon syyllisyyteen eli kun kannettavaksemme lastataan vaatimuksia, jotka meidän täytyy pystyä itse täyttämään. Oikea lainsaarna sen sijaan – jos käytetään vanhaa kristillistä sanontaa – riisuu meidät kaikesta omasta vanhurskaudestamme.
Tyypillisessä nykyajan lainsaarnassa meitä kehotetaan edistämään hyviä asioita, vaikkapa luonnonsuojelua. Eikö tällainenkin saarna ole lakihenkistä, jos kaikki jää tähän? Hyvän asian edistäminen on tietysti hyvä asia. Kirkossa ollaan kuitenkin aina tekemisissä sen kanssa, miten me kelpaamme Jumalalle. Meitä ohjataan omien tekojemme orjuuteen, jos emme saa kuulla, millaisia olemme ja missä on ainoa turvamme.
Ainakin omien kokemusteni mukaan syyllisyyteen vapauttavaa lainsaarnaa kuulee nykyään aika harvoin. Voidaan kysyä, mistä tämä johtuu? Katsotaanko ehkä, että syyllisyydestä puhuminen ei ylipäätään kuulu enää tähän aikaan? Tai ajatellaanko niin, että lain saarnalla ei ole mitään merkitystä, koska Jumalan lain ja ihmisten elämän välinen kosketuspinta on kadonnut?
Jälkimmäistä kysymystä on syytä miettiä. On totta, että oikea ja väärä ovat alkaneet menettää yhä enemmän merkitystään ihmisten mielissä, kuten todettiin. Mutta kaikki me olemme edelleen ihmisiä, jotka Jumala on luonut. Siksi Jumalan lain kosketuspinta meihin ei voi koskaan täysin kadota. Nykyisen postmoderniksi kutsutun ajan ihmistä hänen ulkopuoleltaan tulevat Jumalan lain vaatimukset tosin ärsyttävät aivan erityisellä tavalla. Ainoaksi totuudeksihan on nostettu se, että mitään ehdotonta totuutta ei ole. Perimmäisessä mielessä nykyajan ihminen ei kuitenkaan eroa esi-isistään: jokainen syntiinlangenneen ihmiskunnan jäsen on aina halunnut torjua Jumalan lain vaatimukset, mutta jokainen meistä joutuu tunnustamaan syvällä sisimmässään oikeiksi nämä vaatimukset.
Mutta miten Jumalan lain oikeutetuista vaatimuksista tulisi puhua nykyajan ihmisille niin, että he eivät heti sulje kokonaan korviaan? Ehkä jostain löytyy joku, joka osaa antaa vastauksen tähän vaikeaan kysymykseen.
Syyllisyyteen vapautuminen on joka tapauksessa Jumalan teko. Ja ennen kaikkea syyllisyydestä vapautuminen on aina yksin Jumalan teko. Syyllisyydestä vapautumisessa ei ole kysymys yhtään vähemmästä kuin Jumalan uudesta luomisteosta! Kun lakia saarnataan, kysymys on meille pohjimmiltaan tutusta asiasta. Toisin on evankeliumin laita. Evankeliumi on jotain sellaista, mikä on meille täysin vierasta.
Me emme voi ymmärtää, kuinka Jumala voi olla niin hyvä ja armollinen kuin hän on. Kun joudumme tunnustamaan, että olemme syyllisiä Jumalan edessä, Jumalan täytyy itse painaa sydämeemme todistus siitä käsittämättömästä armosta ja rakkaudesta, joka on tullut osaksemme Kristuksessa. Evankeliumin sana on luova sana, joka vapauttaa meidät syyllisyydestämme ja lahjoittaa meille uskon Kristukseen.
Jumalan sana vakuuttaa tänäänkin meille, että Jeesus on sovittanut kaikki syntimme, ja ne on täydellisesti anteeksiannettu. Jumalan sana puhuu meille hyviä sanoja myös siitä, että mikään ei ole meidän varassamme ja meidän käsissämme. Jos jotain olisi meidän varassamme, kaikki eksytykset johtaisivat meidät harhaan, ja kaikenlainen kärsimys Kristuksen tähden saisi meidät kieltämään hänet. Onneksi kaikki on kaikkivaltiaissa ja rakastavissa käsissä! Paavali kirjoittaa meille roomalaiskirjeessä tällaisia rohkaisun sanoja: “Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? … Mutta näissä kaikissa ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrasamme. (Room. 8:35–39).