Nimetön tai selittämätön uhka on aina pahempi uhka kuin nimetty ja siistitty selitetty ilmiö. Kun jokin voidaan leimata tutulla leimalla ja sijoittaa tuttuun lokeroon, asiat tuntuvat olevan mukavasti hallinnassa ja turvallisella kannalla. Erityisesti valistuksen ajoista asti on kylvetty uskoa, että kun vain järjen valo saa sijaa ja asiat laitetaan järjestykseen, homma alkaa sujua. Ihmisellä on luontainen tarve hahmottaa kokonaisuuksia, jotta pystyy luontevasti toimimaan. Toisilla yksilöillä ja kulttuureilla tätä tarvetta on enemmän kuin toisilla. Hyvähän se tietysti on, jos asiat ovat selkeitä ja sujuvat juohevasti ja on sanomatta selvää, että siihen tulisi pyrkiä.
Jos kuitenkin tästä asioiden hallitsemisesta tulee pakkomielle, ei lähtökohta ole terve. Tällöin ajaudutaan äärimuodoissa jäykkään vihamielisyyteen, neuroottisuuteen tai kiihkoilevaan fanatismiin. Toisaalta voidaan myös turtua ja kyynistyä, kun ei kuitenkaan voi mitään asioihin vaikuttaa. Enää eivät suuret aatteet hetkauta. Varmistetaan turvallisuus esimerkiksi kiinnittämällä huomio vain työhön, kuluttamiseen ja viihteeseen. Unelma rikastumisesta tai viihteellinen toisten elämän ja edesottamusten kurkistelu lehtien ja television kautta elähdyttävät ehkä hetkittäisesti. Yhä voimakkaampien elämysten kysyntä ja kaupallinen tarjonta ovat johtaneet tunneköyhyyteen ihmisen herkimpiin kuuluvilla elämänalueilla. Ajatellaanpa vaikkapa loppusyksyn ja talven keskustelua seksuaalisuuden kylmästä ja tehdasmaisesta kaupallistumisesta muutamassa vuodessa myös Suomessa. Toisaalta on myös uudelleen virinnyttä kysyntää moraalin ja ehdottomuuden perään. On kyllästytty välinpitämättömään kaiken suhteellistamiseen.
Miten kyetä siis viisaasti yhdistää tosiasiat ja arvot, niin ettei päädytä mielivaltaan, vaan tähtäimessä on ihmisarvon ja luomakunnan eheyden kunnioittaminen ja edistäminen. Paaston aika herättelee tämän suuntaista pohdintaa. Tarvitaan pohdintaa, puhetta ja tekoja jotka nousevat sielun erämaan syvyydestä, niin että jotakin liikahtaa kuvien ja informaation turruttamassa mielessä. Käsittämättömät murhenäytelmät ovat olleet viime vuosina tällaisia herättelijöitä, jotka kutsuvat profeetallisesti tarkistamaan elämän suuntaa. Välinpitämättömyys on tietynlaista laaja-alaista loppuunpalamista, uupumista. Terveyden horjuminen, työpaikan menettäminen, maailman tapahtumat ja ennen muuta kokemus pyyteettömästä välittämisestä ja rakkaudesta voivat kuitenkin koskettaa ja tuoda ripauksen joulun henkeä. Kuten se menneiden joulujen henki Dickensin sadun mukaan herätteli saituri Scroogea.
Viime vuosikymmeninä ihmiskuntaa onkin puhutellut jälleen kerran yksi kristikunnan rakastettavimmista hahmoista, vähäisten veljien veljeskunnan perustaja, omaisuudesta köyhä, mutta ystävällisyyttä ja rakkautta koko luomakuntaa ja Kristuksen ristiä kohtaan huokunut Franciscus Assisilainen, jota Martti Lutherkin kutsui ”Kristuksesta seuraavaksi” – eikä suinkaan pilkallisesti. Franciscus perusti perinteen rakentaa jouluksi yksinkertainen seimi muistuttamaan siitä, että missä on rikkaudesta tyhjentynyttä mieltä, on vastaanottavaisuutta joulun sanomalle. Hän korosti sitä, että Kristus tulee tavalliseen ympäristöön, ei kiiltokuvatodellisuuteen. Onhan kaikki Sanan kautta luotu ja Sana tuli nimenomaan lihaksi, ihmiseksi tähän todelliseen maailmaan. Se saa arvonsa Jumalan rakkaudesta, onhan se siitä syntynytkin.
Johannes Kastaja, päivän evankeliumin näkyvä hahmo, oli luonteeltaan vielä rajumpi ravistelija. Hän ei todellakaan saarnannut itseään vaan Kristusta. Kysyin isoskoulutettavina olevilta, herättääkö päivän evankeliumi heissä kysymyksiä. Joku ryhmä kiinnitti huomiota juuri siihen, että vaikuttaa omituiselta, että Johannes ”huutaa” ja vielä ”erämaassa”. Kenelle sitten? Huomio on oivallinen. Kyseessä on nimenomaan termien teologinen käyttö. Niillä viitataan Jesajan profetiaan: ”Ääni huutaa: – Raivatkaa autiomaahan Herralle tie!”. Elämän ulkonaisessa ja sisäisessä erämaassa ihminen on tehty tyhjäksi. Hän ei kuitenkaan ole Jumalan rakkauden ulkopuolella, päinvastoin.
Dietrich Bonhoeffer on selittänyt tätä tien valmistamista siten, että Herra kyllä valmistaa itse tien itselleen. Hän syöksee mahtavat valtaistuimiltaan ja kohottaa Alaspainetut. Jottei hänen voimallinen tulonsa kuitenkaan löisi ihmisiä maahan, pitää meitä valmistaa nöyrään odottamiseen. Tässä ei ole kyse vain sisäisestä valmentautumisesta vaan myös näkyvästä toiminnasta: ”Laaksot tulee kohottaa.” Ihminen on kutsuttu tekemään työtä sen eteen, että esteitä uskolle olisi mahdollisimman vähän. Vaikeaa on äärimmäisessä ulkonaisessa kurjuudessa, hylättynä, köyhänä, avuttomana uskoa Jumalan oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen. Kun elämä ei ole järjestyksessä ja kaikki vaikuttaa rehottavan kurittomasti tai kun on kylläinen ja mahtava, vaikea on ymmärtää Jumalan tuomiota ja armoa.
Kuitenkin juuri oikeutensa menettäneitä, nöyryytettyjä, syrjään heitettyjä Jumalan armo on erityisen lähellä. Eksyneelle ja sisäisen kurinalaisuutensa menettäneelle Kristus antaa pohjan, jolla seistä. Bonhoeffer painottaa: ”Olisi Jumalan ja lähimmäisen häpäisemistä jättää nälkäinen nälkäiseksi, koska juuri syvimmässä hädässä Jumala on lähinnä.” Leipä ei vielä ole armo itsessään, mutta se on tien valmistamista rakkauden todistuksen keinoin. ” Missä ihmisestä tulee esine, tavara, kone, ja missä järjestykset tuhotaan mielivaltaisesti ja ’hyvän’ ja ’pahan’ välillä ei enää tehdä eroa, siellä on Kristuksen vastaanottamiselle asetettu erityinen, maailman yleisen synnillisyyden ja eksyneisyyden ylittävä este.” Bonhoeffer ei kuitenkaan halua unohtaa uskon luonnetta lahjana ja armona. Hänen mukaansa ei voida riittävästi korostaa, että vain tuleva Herra itse voi valmistaa itselleen tien. Voimme valmistaa tietä vain, koska tiedämme hänen olevan tulossa.
Bonhoeffer kertoo havainneensa, että usein näytetään olevan paljon tarmokkaampia ja enemmän vakavissaan, kun pyritään osoittamaan ihminen ei-kristityksi ja painostetaan häntä tunnustamaan epäuskonsa. Kristillisempää olisi kuitenkin ottaa juuri sellainen ihminen vakavasti kristittynä, joka ei enää tohdi itseään kristityksi nimittää ja auttaa häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä tunnustautumaan Kristukseen. Jeesus rakasti myös sitä miestä, joka oli käskyt sanojensa mukaan täyttänyt, mutta ei rohjennut myydä kaikkea ja seurata häntä.
Johannes Kastaja pyrki edistämään mielenmuutosta, joka heijastaisi Jumalan valtakuntaa, jossa vallitsee palvelevan rakkauden henki. Se jolla on kaksi paitaa, antaa toisen sille, joka on ilman ja jolla on ruokaa, tekee samoin; tullivuokraaja ei ota yli lain määräämän taksan, että se, jolla on voimakeinot hallussaan, ei käytä niitä kiristykseen. Johanneksen kaste ei vielä ollut Kristuksen kaste. Sekin kuitenkin liittyi anteeksiantamuksen kokonaisvaltaisuuden ajatukseen: myös ruumis puhdistetaan. Jumala toimii keskellä tätä maailmaa, vaikka me emme sitä aina näe. Usko ei näet ole itsensä vaan Kristuksen varassa. Onhan uskossa kyse Kristuksen todellisesta läsnäolosta meissä, koska rakkaus on persoonia yhdistävä voima. Hän on ottanut meidät kokonaisina omakseen tehdessään meistä kasteessa lapsiaan. Sanalla, leivällä ja viinillä hän ruokkii meitä myös tänään kutsuen armossaan meitä anteeksiantamuksen, armon ja rakkauden aterialle. ”Oi Jeesus, armon tuoja, nyt sydän avaja ja uuden mielen luoja, tie itse valmista. Voi, jospa minäkin, huoneesi olla voisin, niin kiitokseni toisin sinulle, armoisin.”