Evankeliumiteksti tuo mieleeni kaksi maalausta. Toinen on yksi maailman tunnetuimpia alttaritauluja. Se on Ranskassa Alsacen maakunnassa sijaitsevan Isenheimin luostarikirkon yhdeksästä maalauksesta koostuva siipialttari. Sen keskeinen osa, Jeesuksen ristiinnaulitseminen, on pysäyttänyt katsojia vuosisadasta toiseen. Maalauksen on tehnyt tunnettu maalari Matthias Grünewald vuonna 1515. Kuvassa ristin oikealla puolella seisoo Johannes Kastaja. Taiteilija on pidentänyt Johannes Kastajan sormen, joka osoittaa suoraan ristillä olevaan Jeesukseen. Taustalla näkyy teksti: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.” Maalauksessa on mukana myös uhrikaritsa, Kristuksen symboli. Sen rinnasta vuotaa veri ehtoollismaljaan.
Toisen maalauksen on tehnyt flaamilainen Pieter Bruegel vanhempi. Hän on yhdessä 1500-luvun maalauksessaan kuvannut Johannes Kastajan saarnaamassa. Johannes viittaa kädellään kansanjoukkoon. Kuulijoita on suuri, epämääräinen joukko. Kun seuraa Johanneksen käden suuntaa, löytää Jeesuksen, joka muuten kokonaan katoaisi kansanjoukkoon.
Nämä molemmat taulut kertovat osuvalla tavalla Johannes Kastajan tehtävästä. Johannes Kastajan käsi ja sormi on suunnattu aivan tiettyyn kohteeseen. Hänen tarkoituksensa on viitata itsestään poispäin, osoittaa kohti Jeesusta, Jumalan Karitsaa. Kolmas adventtisunnuntai on omistettu tälle Jeesuksen edelläkävijälle.
Johannes oli askeetti ja parannuksensaarnaaja. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja ja hänen asunaan kamelinkarvavaate ja nahkavyö. Hän vaati ihmisiä tunnustamaan syntinsä ja muuttamaan elämänsä. Hän sai seuraajia. Monia kiinnosti hänen väkevä ja vakava sanomansa. Mutta Johannes itse sanoi olevansa vain tien raivaaja. Hänen jälkeensä tulisi häntä väkevämpi. Hänen tehtävänsä oli astua sivuun. ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.” Tämän päivän evankeliumissa tämä tulee hyvällä tavalla esiin. Heti kun Johannes osoitti Jeesuksen suuntaan, kaksi hänen oppilaistaan siirtyi seuraamaan Jeesusta. Johannes itse jäi taustalle saman tien. Hän vain näytti suuntaa.
Tänään Hartolan seurakunnassa juhlitaan tätä kirkkoa. Lähes päivälleen sata vuotta sitten 16.12.1913 edeltäjäni, Savonlinnan hiippakunnan piispa Otto Immanuel Colliander vihki Hartolan kirkon käyttöön. Tehtävä lienee ollut piispalle mieluisa, sillä hän oli ystävystynyt arkkitehti Josef Stenbäckin kanssa. Colliander oli mieltynyt Stenbäckin suunnittelemiin uusgoottilaisiin kirkkoihin. Tämä ”Kirkko-Jooseppi” olikin suunnitellut seurakuntiin yli 30 kirkkorakennusta, joista 17 Savonlinnan hiippakuntaan. Piispa sanoikin hartolalaisille: ”Jumala on teitä siunannut sen kautta, että on antanut onnistua tämän kauniin ja ihanan esikartanon rakentamisen seurakunnan keskuuteen.”
Nyt korjauksen jälkeen kirkko on puhtaana ja kauniina valmis toimimaan seurakunnan jumalanpalveluselämän keskuksena, sen sydämenä. Kiitollisena ajattelemme kaikkia heitä, jotka aiempina vuosikymmeninä ovat tätä kirkkoa rakentaneet ja kunnostaneet. Kiitollisina ajattelemme myös teitä, jotka tämän viimeisimmän korjauksen aikana olette työskennelleet tämän rakennuksen hyväksi.
Sadan vuoden ajan Hartolan kirkko on palvellut seurakuntaa. Sen tehtävä on ollut ja on yhä sama kuin Johannes Kastajan: Osoittaa kohti Kristusta, Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin. Jo pelkällä olemassaolollaan kirkkorakennus muistuttaa Hartolan kirkonkylässä Jumalan todellisuudesta. Vuosisadan aikana lukemattomissa jumalanpalveluksissa on yhä uudelleen ja uudelleen kohdattu Jumalan Karitsa pyhässä ehtoollisessa. Alttarilta on saatu voimaa elämään ja lähimmäisen rakastamiseen. Kirkosta lähdetään Jumalan varustamina arkeen elämään todeksi uskoa rakkautena. Tämä on tärkeä muistaa.
Kirkkoamme uhkaa nimittäin alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissamme on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42) Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous. Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta. Kirkkorakennuksesta lähdetään maailmaan, palvelemaan heikkoja, sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja hyljeksittyjä. Kirkko on olemassa toisia varten.
”Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään, kirkosta, instituutiosta tai siitä yhteisöstä, joka pitää esillä Jumalan sanaa ja sakramentteja. Kirkko on olemassa toisia varten. Sen on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, joiden syliin hyvinvointiyhteiskunnan hyvät hedelmät eivät ole tipahdelleet.” (arkkipiispa Jukka Paarma piispainkokouksen avauspuheessa 9.2.2010) Tällainen seurakunta on elävä seurakunta. Hengellisesti vahvalla, olemuksestaan tietoisella ja perustehtäväänsä keskittyneellä, ulospäin suuntautuneella rakkauden ja osallisuuden yhteisöllä on tulevaisuus.
Hyvät hartolalaiset. Viittasin saarnani alussa kahteen 1500-luvun alttaritauluun. Tämän 100-vuotiaan Hartolan kirkon alttaritauluna on kirkon suunnittelijan Josef Stenbäckin suunnittelema lasimaalaus ”Teidän edestänne”. Jeesus kuvataan siinä ristillä kahden enkelin ympäröimänä. Kuvan vahvana selityksenä kiertää lasimaalausta teksti ”Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi.” Itse asiassa sekin viittaa siihen Jumalan Karitsaan, johon Johannes Kastaja osoitti. Ehtoollisen yhteydessä laulamme Jumalan Karitsa –hymnin. ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.” Jumalanpalveluksessa saamme tunnustaa syntimme luottaen Kristuksessa annettuun pelastukseen. Ja ehtoollisella kuulemme: ”Teidän edestänne/puolestanne annettu syntien anteeksiantamiseksi.” Tämä evankeliumin sanoma vapauttaa synnistä ja syyllisyydestä. Se tekee Hartolan kirkosta voimanlähteen ja armahduksen paikan. Vuosisadan tämä rakennus on viestinyt ympärilleen sanomaa Jumalasta. Siinä on sen tehtävä myös tästä juhlapäivästä avautuvaan tulevaisuuteen.