Näinä viikkoina ei ole vaikea havaita, mikä aika vuodesta on käsillä. Emme voi millään olla huomaamatta, että joulu on ovella. Joulukuuset kynttilöineen, erilaiset tunnelmalliset valaisimet asuntojen ikkunoilla, terasseilla ja parvekkeilla kertovat pettämättömästi, mihin valmistaudutaan. Joulukoristeiden asettelu antaa viestin, että täälläkin aletaan olla valmiit juhlaan.
Erityisesti mainokset tekevät joulun läheisyyden selväksi. Meidän huomiostamme suorastaan taistellaan. Värikkäästi, iloisin ilmein ja myönteisiä tunteita välittämällä mainokset pyytävät meitä kiinnittämään huomiomme mainostettaviin tuotteisiin ja asioihin. Näkyvyyttä haetaan ja sen saavuttamiseksi ollaan valmiit panostamaan paljon.
On sanottu, että oikeastaan koko meidän länsimainen elämäntapamme perustuu huomatuksi tulemiseen. Ihmisen ulkoisesta olemuksesta on tullut muokkaamisen ja valintojen kohde, kun tavallisuus ei enää riitä. Massasta erottuminen ei ole siis ainoastaan mainosmaailman kantava juonne vaan se on yhä yleisemmin koko elämäntapaamme värittävä pyrkimys. Huomatkaa minut! Älkää kulkeko ohitseni! Haluan olla tärkeä!
Huomion saamisen kaipuu kertoo jotakin paljastavaa omasta ajastamme. Huomiosta joudutaan suorastaan kilpailemaan ihmissuhteissa, kodeissa, työpaikoilla, harrastuksissa. Huomion saaminen merkitsee usein kokemusta hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisesta. Julkisuus tuntuu viehättävältä, sillä se jos mikä lupaa huomatuksi tulemista. Harva julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä pyrkivä kuitenkaan aavistaa, minkä hinnan huomatuksi tulemisesta voi joutua maksamaan.
Kirkon työssä me haluaisimme tulla huomatuiksi. Toivomme, että seurakuntien toiminta kaikessa rikkaudessaan ja syvällisyydessään olisi hyvin tiedossa. Laajemminkin ajateltuna elämme nyt sellaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa kirkonkin odotetaan kamppailevan markkinaosuuksista ja ihmisten huomiosta. Asialle pitäisi saada näkyvyyttä ja julkisuutta. Ja niin onkin hyvä. Sillä kirkon sanoma on tarkoitettu julkiseksi, ei vain sisäpiirin asiaksi. Evankeliumi kuuluu kaikille kansoille kaikkialla ja kaikkina aikoina. Sellaista todellisuuden osa-aluetta ei olekaan, minne kirkon sanomalla ei olisi viestiä tuotavanaan.
On kuitenkin tarpeen pysähtyä miettimään, millaista julkisuutta haemme ja millaista huomiota etsimme. Ja ennen kaikkea: miksi näin teemme? Päivän evankeliumissa tapaamme Johannes Kastajan, joka parin opetuslapsensa kanssa oli Betaniassa. He näkivät Jeesuksen kulkevan vähän etäämpänä. Jumalan mies ja profeetaksikin nimitetty Johannes Kastaja oli ehtinyt kerätä ympärilleen seuraajajoukon, kuten kiertelevillä opettajilla tuohon aikaan oli tapana.
Huomio oli taattu, kun Johannes saarnasi Jumalan valtakunnasta ja kääntymisen välttämättömyydestä. Jotkut ihastuivat, jotkut vihastuivat. Mutta kylmäksi palavasieluinen Jumalan mies ei kuulijoitaan jättänyt. Emme tiedä, miten Johannes saamaansa huomioon suhtautui. Oliko se välttämätön paha hänen seuratessaan Jumalan kutsua ja toteuttaessaan saamaansa tehtävää? Vai missä määrin huomion kohteena oleminen ja oman aikansa julkisuuden henkilönä eläminen tyydyttivät hänen inhimillisiä huomatuksi tulemisen tarpeitaan tai hivelivät hänen mahdollista turhamaisuuttaan?
Vastauksia emme tiedä. Evankeliumi joka tapauksessa kertoo yksiselitteisesti, mikä oli Johanneksen perimmäinen tavoite hänen kaikessa toiminnassaan ja kaikissa puheissaan, koko elämäntehtävässään. Hän osoitti opetuslapsilleen Jeesusta ja sanoi: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa!” ”Tuossa on Jumalan Poika, hän, jonka on määrä pelastaa kansansa ja vapauttaa heidät heidän synneistään, joka tuo toivon ahdistetuille ja rohkeuden pelkääville. Tuossa on Jumalan Karitsa, joka ihmisenä ihmisten joukossa lahjoittaa ihmisille Jumalan kosketuksen. Tuossa on Jumalan Karitsa, hän, jota olette aina kaivanneet.”
Te tänään pappisvirkaan ja diakonian virkaan vihittävät kirkkomme työntekijät saatte hoitaaksenne vaativan tehtävän. Te liitytte siihen lukuisten kirkon työntekijöiden ja muiden vastuunkantajien, siihen kaikkien kristittyjen yhteiseen rintamaan, joka sanoo tälle maailmalle: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa.” Kirkon tehtävissä me emme etsi huomiota itsellemme, emme esittele osaamistamme tai lahjakkuuksiamme, tietojamme tai taitojamme. Sen sijaan omana itsenämme, kaikella osaamisellamme ja lahjoillamme, kaikilla tiedoillamme ja taidoillamme me osoitamme Jeesusta Kristusta ja sanomme kaikille kaikkialla: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa!”
Kun oma kirkkomme jälleen tänä joulunaikana on esillä suomalaisten juhlanvietossa, kun tilaisuuksia järjestetään ja kun niistä tiedotetaan ja kun niihin kutsutaan väkeä, kirkko ei silloin etsi huomiota itselleen. Kun kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kun se puolustaa heikossa asemassa eläviä, kun se tukee elämänsä sivuraiteille joutuneita, kun se kohtaa lapsia, nuoria, työikäisiä, vanhuksia, yksinäisiä ja perheellisiä, maahanmuuttajia ja eri tavoin tukea tarvitsevia, se ei etsi huomiota itselleen. Jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa keskustelussa, on aina läsnä Herramme Jeesus Kristus. Häneen kirkkomme osoittaa ja sanoo: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa!”
Päivän evankeliumissa kerrotaan vielä yksi seikka. Kun Johannes Kastaja oli kehottanut opetuslapsiaan katsomaan Jeesukseen, Jumalan Karitsaan, tapahtui jotakin sen lisäksi, että opetuslapset katsoivat opettajansa kehottamaan suuntaan. ”Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta.” Kristittynä eläminen on Jeesuksen seuraamista. Tämä merkitsee, että hän kulkee edeltä ja johdattaa. Hän näyttää tien. Tällä tiellä kohdataan kaikenlaista, ihmisen elämä niin valoisine kuin varjoisine puolineen. Jeesuksen seuraaja joutuu joskus maastoihin, jotka kysyvät voimia ja jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Jeesuksen seuraajan suurin ilo nousee kuitenkin siitä havainnosta, että silloinkaan, vaikeinakaan aikoina, ei tarvitse olla yksin. Läsnä on Jumalan Karitsa, hän, joka tietää, mitä ihmisen elämä on.
Hyvä seurakunta. Espoon tuomiokirkon alttarin yläpuolella huomio kiinnittyy ristiinnaulittuun Jeesukseen. Sitä on vaikea olla havaitsematta. Puhutteleva veistos Kristuksesta on kuin näkyvä tiivistelmä siitä, mitä on ihmisen elämä, millainen on Herramme Kristus, mitä on Jumalan rakkaus, ja mikä on se kaiken keskus, jolle kirkko omalla työllään hakee huomiota ja jota teidät, tänään virkaan vihittävät kirkon työntekijät, kutsutaan pitämään esillä: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa!”