Eilen meinasi usko loppua. Usko meinasi loppua tarinatupalaisten joen rantaan ideoimalla kauniilla joulupolulla. Olin lupautunut paimeneksi, mutta myöhästyin aloituksesta ja kuljin polkua vastapäivään löytääkseni paimenten nuotion. Itämaan tietäjät vakuuttivat, että paimenet löytyvät polun varresta. Mutta kun kuljin ja kuljin ja nuotiota ei näkynyt, heräsi kyllä epäilys, että nyt taisivat tehdä minulle joulujuksauksen.
Huomasin kuinka helposti epäilys hiipii mieleen, kun asiat eivät suju niin kuin on itse suunnitellut ja odottanut. Pettymys valtaa mieltä ja tekee mieli luovuttaa.
Ajattelen, että ne, jotka tämän kuukauden aikana ovat eronneet kirkosta, ovat kokeneet jotain samaa. Usko kirkkoon on horjunut, asiat eivät ole menneet toivotulla tavalla, on tullut pettymyksiä, on päätetty luovuttaa.
Kenenkään usko ei ole horjumaton. Jokaisen uskoa koetellaan. Jumala koettelee uskoamme, että se vahvistuisi, puhdistuisi. Koettelemusten kautta Jumala tahtoo karsia turhat uskon rönsyt pois. 1. Pietarin kirjeestä luemme: ”Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa.” (1 Piet. 1: 7)
Pietari jatkaa kirjeessään: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe.” (1 Piet. 1: 8)
Pietari muistuttaa uskomme kohteesta. Me kristityt uskomme Jeesukseen, Jeesukseen Kristukseen Jumalan ainoaa Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta.
Niin helposti uskomme kohdistuu ihmisiin, omiin toiveisiin ja odotuksiin ja samalla uskomme varsinainen sisältä ja kohde Pelastajamme Jeesus Kristus jää syrjään. Käy kuin joululaulussa: Laps hankeeen hukkuu unhoittuu.
Siksi meille epäuskoisille tämä 3. adventtisunnuntain sanoma on niin tärkeä. Johannes Kastaja, Jeesuksen tien valmistaja tahtoo siirtää katsettamme, uskomme kohdetta kohti Jeesusta. Nähdessään Jeesuksen tulevan Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin .” (Joh. 1: 29)
Älä katso ihmistä. Älä keskity hänen erehdyksiinsä, puutteisiinsa, synteihinsä, ei omiin eikä toisten. Katso Kristukseen.
Tätä varten kirkko on olemassa, että osaisimme katsoa Jeesukseen Kristukseen, pelastajaamme, ei vain jouluna vaan jokaisena elämämme päivänä. Katsomme Jeesukseen, jotta saavuttaisimme uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1 Piet. 1: 9)
Jotta me voisimme pitää katseemme Jeesuksessa, uskomme kohteessa, ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Näin Johannes Kastaja meitä tänään opastaa.
Opastus on kullan arvoinen, sillä luonnostaan ihminen toimii päinvastoin. Kasvatamme omaa egoamme, omaa itsekästä minäämme, lähimmäistemme kustannuksella. Se että minun toiveeni toteutuu on tärkeintä. Toiset saavat väistyä.
Vanha Aatami ei jätä meitä kirkossakaan. Vaikka seuraamme Jeesusta, hän kulkee tiukasti mukanamme. Kristillisissä harrastuksissammekin hän nostaa päätään ja saa uskonkilvoituksemmekin näyttämään toisinaan hyvin itsekeskeiseltä toiminnalta.
Kerrotaan miehestä, joka seuroissa todisti innoissaan, että oli saanut olla Herran tiellä jo vuosikymmeniä. Tällöin seuraväen joukosta kuului ääni: ”No, väistyisit jo syrjään, että Herra pääsisi kulkemaan.”
Tässä oivalluksessa kuului Johannes Kastajan ääni. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Tehtäväni ei ole todistaa itsestäni, vaan Jeesuksesta Kristuksesta, kaikkien syntisten Vapahtajasta.
Markuksen evankeliumin mukaan Johannes sanoi: ”Minä en kelpaa edes kumartumaan ja avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.” (Mark. 1: 7)
Johanneksen ei tarvinnut olla Herran tiellä edes kumartuneena hänen jalkoihinsa. Johannekselle riitti, että sai kulkea Herran edellä, mutta ei olla hänen tiellään. Johannes väisti ja päästi Jeesuksen edelleen.
Omalla esimerkillään Johannes muistuttaa kristityn kasvusuunnasta. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Jumala on suuri ja ihminen on pieni. Jumala on antaja, ihminen on vastaanottaja.
Päivän evankeliumissa Johannes muistuttaa: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.”
Kun Aku Rädyltä kysyttiin, miten hänestä tuli Kristuksen seuraaja, hän vastasi: ”En tiedä sitä itsekään. Jumala on minua lähestynyt siitä lähtien, kun olin avojalkainen poikanen. Aina yhteydenotto on tullut sieltä päin.”
Yhteydenotto on tullut ”sieltä päin”, taivaasta on otettu yhteyttä. Näin kai meidänkin omasta Jumalan lapsen osasta on todettava: Yhteydenotto on tullut sieltä päin. Omin voimin emme olisi tässä ja nyt. Omin voimin emme olisi sitäkään vähää Jeesuksen jäljessä kulkeneet kuin mitä olemme tehneet. Meistä on pidetty kiinni, kun olemme pyrkineet omille teillemme.
Tässä on toivomme. Jumala itse Henkensä kautta kääntää katsettamme kohti Jeesusta Kristusta, Pelastajaamme.