Lapsissa ja nuorissa on isänmaamme tulevaisuus. Kuitenkin nousevan polven levottomuus, henkinen pahoinvointi ja väkivallanteot ovat herättäneet lisääntyvää huomiota päättäjien ja kulttuurinkin piirissä. Mutta näemmekö tästä valitettavasta asiantilasta vasta ”jäävuoren huipun”?
Kasvatuksen vastuunalainen tehtävä kuuluu lähtökohtaisesti vanhemmille, mutta omalta osaltaan myös yhteiskunnalle ja kirkolle. Monenlaisia kasvatuksen oppeja on tarjolla. Valotan tässä kristillisen uskon näkökulmaa ja uskon myötään tuomaa apua.
Mikä on tuo ”Herran päivä”, josta Vanhan testamentin viimeinen profeetta kirjoittaa vakavaan sävyyn – tekstissähän viitataan tuomioon. ”Herran päivänä” Jeesus saapuu toisen kerran maan päälle. Silloin hän ilmestyy kunniassa, voimassa ja kirkkaudessa – toisin kuin ensimmäisessä tulemuksessaan, syntymällä ihmiseksi ja sitten kärsien ja kuollen ristille naulittuna. Mutta hän nousi kuolleista ja astui taivaan Isän kirkkauteen. Sieltä Jeesus on kerran tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, niin kuin lausumme uskontunnustuksessa. Isä on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle. Mutta uskossa poisnukkuneita tai Jeesuksen tullessa elossa olevia uskovia ei tuomita vaan he saavat osakseen ikuisen elämän. Kaikille Jeesukseen uskoville tuo odotus merkitsee toivoa siitä, että kerran tämä vaivan aika on päättyvä.
Entä kuka on tuo ”hän”, joka kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen? Hänestä on käytetty myös nimitystä ”uusi Elia”. Eliaan tavoin hänkin on profeetta ja toimii niin sanotusti ”Eliaan hengessä”. Uusi Elia on Johannes Kastaja. Mutta tämä puolestaan viittasi kaikessa toiminnassaan jälkeensä tulevaan, Jeesukseen, ja raivasi hänelle tietä. Jeesus on lopulta se, joka kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen.
Mitä se on? Lasten ja vanhempien välisellä yhteydellä on tulevaisuuteen syvästi luotaava vaikutus. Lapsen ja nuoren osaksi tulleella vanhempien rakkaudella on mitä suurin merkitys perusturvallisuudelle jopa vanhuusiällä. Näin siis, kun sydämet kohtaavat. Kun ihmisten välinen yhteys rikkoutuu, voimme sanoa sydänten joutuneen kauas toisistaan. Kun taas sydämet kääntyvät toistensa puoleen, muodostuu uusi yhteys rikkoutuneen tilalle. Tähän yhteyteen kuuluu keskinäinen rakkaus, erityisesti anteeksiantamus.
Mutta joskus kuulee sanottavan: En ikinä anna anteeksi. Tai: Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa. Anteeksianto koko sydämestä onkin meille mahdotonta. Kuitenkin Jeesus velvoittaa loputtomaan anteeksiantoon. Anteeksiantamattomuus johtaa katkeruuteen, joka myrkyttää elämää. Erityisesti tämä koskee lasten ja vanhempien välisiä suhteita. ”Isän ikävä” on todellisuutta monen nuoren ja aikuisenkin elämässä.
Vielä valtavasti vakavamman ulottuvuuden asia saa, kun luetaan, mitä on kirjoitettu erityisesti isien ja lasten välisestä yhteydestä: ”Tämän vuoksi minä polvistun (taivaallisen) Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa” (Ef. 3:14-15). ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä” (Ps. 103:13). ”Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan” (Ef. 6:4). Pienoismalli Jumalan rakkaudesta meitä, lapsiaan kohtaan, toteutuu isän rakkaudessa omia lapsiaan kohtaan: niin kuin isä suhtautuu lapsiinsa, niin taivaan Isä suhtautuu meihin. Lapsen jumalakuvan muovautumisessa on toki myös äidillä oma tehtävänsä.
Mitä tämä tarkoittaa? Jumala on antanut meille käskyt noudatettaviksi. Valitettavasti me rikomme niitä, mutta Jumala on kuitenkin aina valmis antamaan meille anteeksi. Vanhemmalla on vastuu kasvatuksesta, johon kuuluvat toisaalta rajat, toisaalta ehdoton anteeksianto ja hyväksyminen. Lapsella puolestaan on velvollisuus antaa vanhemmalle anteeksi ja kunnioittaa vanhempaa, vaikka tämä ei olisi sitä ansainnut. Aikuisen taholta tullut nurja kohtelu on heikommalle osapuolelle haavoittava kokemus, mutta vanhemman syyttely ei auta.
Jeesus on aina valmis auttamaan. Ristille naulittuna Jeesus antoi itsensä sovitusuhriksi koko maailman syntien tähden. Omassa ruumiissaan on hän kantanut myös vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit. Tähän perustuen, niin lapsi kuin vanhempi saa kuulla ja uskoa lupauksen: ”Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). Uskon myötä yhteys Jumalaan uudistuu, ja saamme siitä sisäisen vakuuden. Ja mikä suurinta, olemme matkalla kohti ikuista rauhaa ja iloa taivaan kodissa.
Mutta usko palauttaa jotakin – paljonkin – myös jokapäiväiseen elämään. Kun omatunto puhdistetaan, löydämme parhaan lohdutuksen. Jeesus sanoo: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa” (Joh. 14:27). Taivaallinen Isä voi antaa sen turvan, joka ehkä on jäänyt lapsuudessa puuttumaan: ”Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen” (Ps. 27:10). Uskoa seuraa myös uusi yhteys vanhemman ja lapsen välille. Vanhempi löytää uutta rakkautta kasvattaa lasta asettamalla turvallisia rajoja ja antamalla ehdoitta anteeksi. Vanhempi voi myös nöyrtyä pyytämään lapseltaan anteeksi. Lapsi puolestaan saa voimaa antaa anteeksi vanhempien taholta kokemansa vääryydet. Lapsi saa myös kunnioittavaa asennetta vanhempiaan kohtaan. Aina ei sanallinen anteeksianto ole mahdollista – voihan toinen osapuoli olla kuollut tai ei halua olla juuri nyt yhteydessä. Mutta se, joka uskoo, löytää rauhan ja anteeksiantavan mielen, tapahtuupa kohtaamista tai ei. Jos ei voikaan osoittaa rakkautta omille vanhemmilleen tai lapsilleen, Herra antaa rakkautta auttaa muita.
Kun lapsi kastetaan, vanhemmat sitoutuvat, yhdessä kummien ja seurakunnan kanssa, antamaan lapselle kristillisen kasvatuksen. Alkuun riittää äidin, isän tai muun turvallisen aikuisen syli muistuttamaan kaikkein turvallisimmasta sylistä, taivaan Isän armosylistä. Tämä syli tuodaan meitä henkilökohtaisesti lähelle kasteessa. Voimien ja ymmärryksen kasvaessa tarvitaan seurakunnan tarjoamaa opetusta. Vanhempien rakkaus lasta kohtaan luo kaikupohjaa Jumalan sanan opetukselle. Näin raivaamme Herralle tietä lasten sydämiin.
Ja kun usko saa syntyä ja säilyä, voimme odottaa Jeesuksen paluuta ja viimeistä tuomiota turvallisin mielin – tuleepa hän jo meidän elinaikanamme tai kun nukumme kuolonunta, josta Jeesus herättää. Emme tiedä päivää emmekä aikaa. Mutta tänäänkin meille kuuluu kutsu Vapahtajamme ristin juurelle: ”Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15). Tehkäämme Herralle tie koteihin ja missä vain lapset ja vanhemmat elävät yhdessä. Herra itse valmistaa tämän tien. Sitten saamme käydä tietä, joka vie taivaan kotiin – Jeesus on tie, jota käymme uskoen. Sinne käydessä, nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: