Johannes Kastaja oli rohkea mies, joka uskalsi moittia jopa kuningas Herodesta. Tämä eli veljensä vaimon Herodiaan kanssa, ja Johannes sanoi, että näin ei ollut lupa menetellä. Moitteiden takia Herodes pani Johanneksen kahleisiin ja heitti hänet vankilaan. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että Johannesta säilytettiin vuorilinnan sellissä Kuolleen meren itäpuolella. Sieltä Johannes ei enää päässyt vapauteen. Muistatte ehkä, että Herodes käski mestauttaa Johanneksen Herodiaan tyttären pyynnöstä.
Vankilassa alkoivat epäilykset vaivata Johannesta. Kun hän oli yksin ja eristettynä, hänen mieleensä nousi ajatus, että Jeesus ei ehkä sittenkään ollut luvattu Messias. Johannes ei sellissään tiennyt, mitä ulkomaailmassa tapahtui, mutta jotain tietoa hän kuitenkin sai opetuslastensa välityksellä, joihin hän onnistui pitämään jollain tavoin yhteyttä. Niinpä hän lähetti opetuslapset Jeesuksen luo kysymään, oliko tämä todella Messias, vai pitikö heidän odottaa vielä jotakuta toista, kuten päivän evankeliumissa kerrotaan.
Ihmettely on ehkä ensimmäinen reaktio, minkä opetuslasten lähettäminen meissä herättää. Eikö Johanneksen kaltainen suuri Jumalan mies ollut vapaa kaikista epäilyistä? Kuinka hän saattoi epäillä Jeesusta? Johannes oli itse opastanut ihmisiä Jeesuksen luo ja sanonut häntä osoittaen: “Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)< Johannes oli myös nähnyt, kuinka Pyhä Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi Jeesuksen päälle ja kuinka taivaasta kuului ääni: “Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” (Matt. 3:17) Eikö olisi luullut, että kaikenlainen epäily oli lopullisesti ja täydellisesti pyyhkäisty pois Johanneksen mielestä, kun hän sai olla tällaisen tapahtuman todistaja?
Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vankilan yksinäisyydessä Johannes joutui pimeyteen, missä aikaisemmasta uskon rohkeudesta ja varmuudesta ei ollut mitään jäljellä. Vaikka Johannes oli poikkeuksellinen uskon sankari ja sai kunnian olla Jeesuksen edelläkävijä, hänelläkään ei ollut uskoa omasta takaa. Ehkä Jumala salli Johanneksen joutua epäilysten valtaan juuri siksi, että hän olisi uudestaan ja entistä syvemmin ymmärtänyt tämän tosiasian. Kun Johanneksen kaltaista suurta uskon miestä kiusasivat syvät epäilyt, on selvää, että kuka tahansa voi joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin hän. Jumalalla oli oma tarkoituksensa, kun hän salli Johanneksen joutua epäilysten valtaan, ja samalla tavalla epäilysten pimeys palvelee meidänkin kohdallamme Jumalan hyvää tarkoitusta.
Jumala ei jättänyt Johannesta yksin epäilystensä kanssa painimaan, vaikka oma paininsa hänen täytyi toki käydä. Jeesus antoi Johannekselle tämän tekemään kysymykseen sellaisen vastauksen, joka rohkaisi häntä ja hälvensi epäilyjä tai ehkä poisti ne kokonaan. Meillekin Jumala varmasti vastaa ajallaan ja parhaimmaksi katsomallaan tavalla, kun me painiskelemme omien epäilyjemme kanssa.
Jeesuksen Johannekselle antamassa vastauksessa näyttää korostuvan hänen tekemiensä ihmetekojen merkitys. Ihmeteot eivät kuitenkaan olleet itsessään keskeinen asia, vaan ne kertoivat, että uusi aikakausi oli alkanut. Jeesus halusi tähdentää sitä, että Jumalan sana toteutui hänen toiminnassaan. Siksi hän lainasi vastauksessaan kahta Vanhan Testamentin Jesajan kirjan kohtaa, jotka puhuvat Messiaan ajasta, ja ohjasi Johanneksen Jumalan sanan äärelle. Vanhaa testamenttia tutkimalla ja Jeesuksen vastausta miettimällä Johannes saattoi vakuuttua uudestaan siitä, että Jeesus oli luvattu Messias eikä ketään muuta tarvinnut odottaa.
Jumalan sanan merkitys tulee esille myös siinä, että Jeesus mainitsee vastauksessaan viimeiseksi ilosanoman julistamisen köyhille. Tämä oli kaikkein vahvin todistus ja pääasia Messiaan toiminnassa. Jeesus antoi toivoa niille, jotka olivat köyhiä sekä yhteiskunnan ja lähimmäisten hylkimiä, mutta ilosanoman julistamisessa köyhille on kysymys ennen kaikkea hengellisestä köyhyydestä. Jeesus oli aikaisemmin sanonut vuorisaarnassaan, että “autuaita – eli todella onnellisia – ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” (Matt. 5:3) Tärkein messiaanisen ajan merkki oli, että näille hengessään köyhille ihmisille julistettiin ilosanomaa. Ilosanomaa taivasten valtakunnasta julistettiin toki kaikille, mutta vain hengessään köyhät kokivat tarvitsevansa sitä ja ottivat sen vastaan.
Jeesus kertoo päivän evankeliumissa, millainen on hengessään köyhä ihminen, kun hän sanoo: “Autuas se, joka ei minua torju.” Hengessään köyhä ja samalla autuas on sellainen ihminen, joka ei torju Jeesusta. Itseriittoinen sen sijaan torjuu hänet ja loukkaantuu häneen.
Kiusaus torjua Jeesus vaivasi Johannes Kastajaakin vankilassa. Johanneksen toiminta oli ollut menestyksellistä: suuret kansanjoukot olivat tulleet hänen luokseen ja kuunnelleet häntä. Nyt ihmiset menivät Jeesuksen luo, ja hänet oli heitetty vankilaan. Johannes oli ymmärtänyt, mikä oli hänen osansa ja tehtävänsä, sillä hän oli itse sanonut: “Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh 3:30) Mutta vankilassa Johannes varmaankin koki, että hänet oli työnnetty kokonaan syrjään, unohdettu ja hylätty. Johanneksen mieleen tuli, että miksi Jeesus ei vapauta häntä, jos Jeesus kerran on Messias. Jeesus ei kuitenkaan ollut sellainen Messias, joka toimii tällä tavalla. Jeesuksen oma tie oli ristin tie. Sitä Johannes ei voinut vielä tietää – tai ehkä hän jollain tavoin tiesikin tai ainakin aavisti. Vaikka meille ei kerrota, miten Johannes suhtautui Jeesuksen vastaukseen, voimme luotta siihen, että hän ei kiusattuna ja epäilysten vaivaamana torjunut Jeesusta.
Kiusaukset ja epäilykset ovat meidänkin kohdallamme kuten Johanneksen kohdalla lopulta uskon palveluksessa. Ne ohjaavat meitä turvaamaan yksin Jeesukseen. Hän ei odota meiltä mitään muuta kuin rehellisyyttä. Epäily on kokonaan eri asia kuin epäusko eli Jeesuksen torjuminen. Terveeseen uskoon liittyy aina epäilyä. Epäily on rehellisen uskon kipua, joka seuraa meitä koko ajallisen elämämme ajan. Välillä tämä kipu hellittää ja välillä se näyttää jopa kokonaan poistuvan, kun saamme Jeesukselta vastauksen, mutta välillä joudumme Johanneksen tavoin epäilyjen vankilan pimeyteen.
Jeesus ei koskaan loukkaannu meihin, vaikka aina uudestaan käännymme epäilyinemme hänen puoleensa ja kysymme, onko hän todellinen Vapahtaja vai pitääkö meidän odottaa apua jostain muualta? Päinvastoin hän odottaa juuri sitä, että kännymme hänen puoleensa sellaisina kuin olemme: epäilevinä, kiusattuina ja armoa tarvitsevina syntisinä. Eikä hän jätä vastaamatta, vaikka meistä voi tuntua siltä, että vastaus viipyy. Ehkä hän vastaa niin, että sairaus paranee tai saamme ihmeellisen avun johonkin muuhun vaikeaan asiaan, mutta varmasti ja mikä tärkeintä hän vastaan niin, että meille köyhille julistetaan ilosanoma: Teidän syntinne annetaan anteeksi.