Viikko sitten monet suomalaiset katsoivat TV:stä presidentinlinnan juhlia itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Ne ovat valtakunnan ykkösjuhlat ja onkin mielenkiintoista seurata, kuka on päässyt juhlaan mukaan. Vielä tärkeämpää näyttää olevan keskustelu siitä, miten kukin sinne on pukeutunut. Juhlien jälkeen kaikki lehdet esittelivät parhaansa mukaan naisten pukuloistoa ja miesten ryhdikkyyttä.
Kuninkaanlinnoista ja presidentinlinnoista löytyy edelleen ne, jotka hienostelevat vaatteillaan. On mentävä autiomaahan nähdäkseen jotakin muuta.
2000 vuotta sitten ihmiset halusivat nähdä kuninkaan pukujen loistoa, mutta he lähtivät suurin joukoin myös autiomaahan katsomaan Johannes Kastajaa, tulisieluista julistajaa, joka ei pukeutunut hienosti. Hän eli paljaan taivaan alla vailla omaisuutta. Pelkkä sensaation nälkä ei ajanut ihmisiä autiomaahan katsomaan tuota miestä. Heillä oli nälkää myös Jumalan Sanaa kohtaan. He halusivat kuulla Jumalan profeetan julistusta.
Johannes Kastaja oli jo lapsuudestaan annettu Jumalalle. Hän oli autiomaassa Jumalan puhuteltavana siihen asti kunnes aloitti kutsumustehtävänsä. Tällainen kutsumustehtävävän omaavan henkilö, nasiiri, ei saanut juoda viiniä eikä leikkauttaa hiuksiaan tai partaansa. Johannes oli Jumalan valitsema sanansaattaja, jonka oli määrä toimia Jeesuksen edellä.
Nyt hänen työnsä oli päättymässä. Johannes oli vankilassa epäilysten keskellä. Mieleeni tulee hänestä toinen Jumalan nasiiri, joka oli lapsuudestaan samoin annettu Jumalalle. Hänen nimensä oli Simson. Hän oli vanhan testamentin kuvaama voimamies, ihmesankari, jolle kukaan ei voinut yhtään mitään. Jumala oli antanut hänelle sellaiset voimat, että hän yksin voitti tuhat miestä taistelussa. Simsonin voima oli hänen hiuksissaan, jota nasiirin ei ollut lupa leikata.
Simsonin vaimo, Delila, kuului syntyperältään vihollisten heimoon ja hän rakasti enemmän kansaansa kuin miestään. Kun hän sai selville miehensä voiman salaisuuden, hän leikkasi yöllä salaa hiukset. Simson menetti voimansa ja hänet oli helppo vangita. Simson sokaistiin ja heitettiin vankilaan.
Johannes Kastaja oli myös vankilassa. Hänkin oli menettänyt voimansa uskonvoimansa. Jonkinlaista sokeuttakin uskonpuute on. Uskonsilmä oli tullut sokeaksi. Ehkä hänen profeetan tai nasiirin kutsumuksensa oli myös häpäisty leikkaamalla hänen hiuksensa. Vankilassa hän joka tapauksessa oli epäilysten saartama. Autiomaan vapaudessa kaikki oli ollut toisin. Siellä hän uskoi Kristukseen vahvasti. Siellä hän sai Jeesuksen kastaa. Mutta nyt vankilassa hän epäili ja pelkäsi.
Kun eläytyy hänen tilanteeseensa, ymmärtää hyvin, että hän halusi vahvistusta uskolleen. Koko hänen elämänsä oli keskittynyt siihen uskoon, että hänen jälkeensä tulee toinen, joka on häntä itseään paljon mahtavampi ja voimakkaampi. Hänen jälkeensä tulee kauan odotettu profeettojen lupaama kuningas, joka toteuttaa oikeudenmukaisuuden tässä jumalattomassa maailmassa. Hänen tuloa Johannes oli koko ajan odottanut ja siitä saarnannut, että hetki on käsillä. Kirves on pantu puun juurelle. Pian tulee hän, joka tuohon kirveeseen tarttuu ja kaataa puut, jotka eivät tuota hedelmää.
Kastaja oli uhrannut koko elämänsä tälle asialla. Vankilassa hän tiesi odottaa kuolevansa. Sitä ennen hän halusi selvyyden koko elämäänsä koskevaan kysymykseen. Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista? Onko Jeesus Messias, vai pitääkö vielä odottaa jotakuta toista?
Johannes epäili vankisellin yksinäisyydessä omaa kutsumustaan, omaa uskoaan, omaa julistustaan. Olenko elänyt aivan turhaan, onko elämäni ollut suuri erehdys ja julistukseni katteetonta? Onko Jumala ollut autiomaassa kanssani ja puhunut kauttani? Tällaisia kysymyksiä Johanneksella oli aikaa riittämiin miettiä yksinäisessä sellissään.
Johannes Kastajan tilanne oli hyvin vaikea. Hän oli rakentanut koko elämänsä vain yhden kortin varaan, siihen, että Jeesus on odotusten täyttymys. Jos Jeesus ei vastaisikaan hänen odotuksiin ja epäilyksiin, koko Johanneksen elämäntyö hajoaisi kuin hiekka autiomaan tuuleen ja hän kuolisi turhaan.
Mitkä ovat meidän epäilyjämme ja epäilyn vankiloitamme? Uskonelämä ei kenelläkään ole matkaa ilman epäilyjä, vaan joudumme aina kasvokkain oman uskomme rajallisuuden kanssa. luottamuksemme Jumalaan on koetteella omissa elämänkohtaloissamme.
Joku on vankilassa kuten Simson ja Johannes, toinen on halvaantuneen ruumiinsa vanki, kolmas on velkavankeudessa. Neljännen vankeus muodostuu itseluottamuksen ja rohkeuden puutteesta. Kaikissa vankiloissa odotetaan vapautumista.
Usein on niin, että tunnemme voimamme kadonneeksi. Emme jaksa enää uskoa ja täyttää uskovan ihmisen mittaa.
Johanneksen vankisellin ovet eivät auenneet, mutta sinne pimeään tyrmään hänelle kerrottiin sanomaa Jeesuksesta. Ennusmerkit täyttyvät Jeesuksen teoissa. Toivo ei ollut turha Johanneksella, vaan hänen odotuksensa oli päättynyt. Hän sai voimansa takasisin ja uskon silmä näki jälleen kirkkaasti.
Miten käy meidän vankeudessamme ja uskonheikkoudessamme? Vankilan ovet eivät välttämättä aukea eivätkö sen muurit sorru. Halvaantuneen raajat eivät tottele, velkataakka ei häviä eikä elämisen rohkeuskaan välttämättä suuresti kohennu. Mutta kaikkiin näihin vankiloihin kuuluu iloinen sanoma Jeesuksesta. Valo koittaa meidän pimeyteemme. Hän tulee sinun luoksesi. Hän ei jätä sinua yksin. Hänen nimensä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Meidän odotuksemme ja kaipauksemme ei siksi ole turha.
Jeesus tuli kerran Betlehemiin syntyen pieneksi lapseksi. Hän tuli lohdutuksena Johannes Kastajan epäilyksiin. Hän tulee joka päivä myös omiensa luokse. siihen sinäkin saat luottaa.