Edessä on ruohikko
Tiheä, viiltävä ruohikko
Sitä ei voi ylittää
Sitä ei voi alittaa
Sitä ei voi kiertää
Täytyy mennä lävitse
Lastenlaulussa ”Leijonaa mä metsästän” kuvataan polkua, jossa ratkaistavaksi tulee yhä vaikeampia esteitä. Ne selätetään yksi kerrallaan, ja joka välissä huikataan ”enkä pelkää ollenkaan”.
Laulu pohjautuu alun perin negrospirituaaliin, josta myös Elvis on levyttänyt oman versionsa.
Se on niin korkea, että sitä ei voi ylittää
Se on niin matala, että sitä ei voi alittaa
Se on niin leveä, että sitä ei voi kiertää
Miksi et siis astuisi sisään ovesta?
Laulussa Elvis ei kuitenkaan puhu esteistä, riskeistä tai muistakaan ongelmista. Elvis laulaa globaalista voimasta, joka on levinnyt maailmaan ääriin asti tehokkaammin kuin mitä yksikään pandemia kykenee tekemään. Tuo globaali voima on luottamus Jumalaan, mikä on saanut myös meidät kokoontumaan tänä aamuna Helsingin Tuomikirkkoon tai seuraamaan messua striimin välityksellä. Täällä käytössämme on läpi historian parhaiten toimivaksi osoittautunut kriisinhallintastrategia.
Meidät tutkijat koulutetaan tiivistämään tutkimusaiheemme hissimatkan mittaiseen puheeseen, pitchiin. Mikäli minun tulisi pitchata Raamatun ydinsanoma, siteeraisin Jesajan kirjaa: ”Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun”. ”Älä pelkää”, oli myös Enkeli Gabrielin viesti Marialle ja sen jälkeen Josefille. Samoilla sanoilla Jeesus aloitti monet tervehdyksensä. Tämä Raamatun keskeinen viesti oli mahdollisesti niin ikään Franklin D. Rooseveltin takaraivossa kun hän vakiinnutti vuoden 1933 virkaanastujaispuheessaan yleiseen tietoisuuteen lausahduksen ”the only thing we have to fear is fear itself ”. Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.
Tämän kirkkopyhän teema ”Jeesus, pahan vallan voittaja” on nyt väristyksiä aikaan saavan osuva. Elämme alun lastenlaulussa kuvatun kaltaisessa tilanteessa, jossa emme tiedä mitä seuraavaksi vastaan tulee. Arjen rakenteet ovat horjuneet. Meillä yliopistossa on siirretty opetus verkkoon. Seminaarit, kokoukset, matkat ovat kaikki peruuntuneet. Kalenteri on putsattu. Mielen valtaa tyhjyyden tunne, ahdistus ja pelko.
Näkisin, että tämän kirkkopyhän teemassa on kyse juuri tästä: pahasta, joka on vitsauksista katalin. Siinä on kyse pelosta, joka saa toimimaan silloin kun tulisi harkita. Pelosta, joka saa empimään silloin kun tulisi toimia. Pelosta, joka saa etsimään tietä yli, ali tai ympäri silloin kun tulisi astua sisään ovesta. Vakavimmillaan pelko sokaisee silmämme ja paaduttaa sydämemme niin, että emme enää näe silmillämme emmekä ymmärrä sydämillämme. Ja juuri tämän pelon vallan Jeesus kykenee voittamaan. Vastaavaa kriisinhallintaa moni muu yhteiskunnan instituutio nyt kuumeisesti etsii. Kirkon tehtävä on tässä tilanteessa käyttää kriisinhallintaosaamistaan pelon vallassa olevan yhteiskunnan hyväksi.
Pelon vallan voittaminen saa aikaan sen, että meitä kristittyjä leimaa periksiantamaton toivo. Se myös tekee meistä parantumattomia optimisteja. Siksi tämänkin kriisin keskellä voimme jo nähdä välähdyksiä valoisammasta tulevasta. Maailma ei toivu enää entiselleen eikä sen tulekaan toipua. Ehkä tämän katastrofin myötä lopullisesti havahdumme siihen, miten vahingollista kerskakulutukseen ja riistokapitalismiin perustuva elämäntapamme on ollut ympäristölle, yhteiskunnalle, demokratialle ja fyysiselle ja henkiselle terveydellemme. Eikä se ole tainnut olla eduksi hengellisellekään hyvinvoinnillemme. Sen sijaan, että pyrkisimme palaamaan mahdollisimman nopeasti entiseen, voimme nähdä silmillämme ja ymmärtää sydämillämme, että toisenlainen maailma on mahdollinen.
Pandemiassa jokainen on paitsi mahdollinen viruksen välittäjä myös uskon ja toivon lähettiläs. Tämä on jo lähetyskäskystä tuttua puuhaa. Voimme rohkaista toinen toisiamme, auttaa toinen toisiamme, rakastaa toinen toisiamme, joskin jälkimmäistä nyt etäisyyden päästä. Viime vuoden lopussa Time-lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan yksi maailman johtavista eksegetiikan tuntijoista totesi, että olemme ymmärtäneet kristinuskon perussanoman virheellisesti. Varhaisimmat kristityt eivät niinkään olettaneet, että he pääsevät kuoleman jälkeen taivaaseen. Näin ollen heidän ei tarvinnut keskittyä jakamaan toisilleen oikeutta taivaspaikkoihin vetoamalla tai riitelemään siitä, kenellä on oikeus rakastaa ketäkin.
Sen sijaan he uskoivat, että Jumala uudistaa luomakunnan ja tulee heidän keskellensä asumaan. Tällainen usko ei käperry sisäänpäin tosiuskovaisten yhteisöksi vaan elää ulospäin yhteiskuntaan. Sen varassa selviämme nytkin edessä olevista esteistä ja voimme käynnistää jälleenrakennuksen. Ja avata oven, josta Jumala pääsee keskellemme asumaan.