Päivän evankeliumitekstimme on Johanneksen evankeliumin taitekohdasta ja eräänlainen tiivistelmä Jeesuksen julkisesta toiminnasta – tai pikemminkin puolet tuosta tiivistelmästä.
Luvun alkupuolella on kuvattu kuinka Jeesus ratsastaa palmusunnuntaina Jerusalemiin ja pitänyt puheensa Kreikasta Jerusalemin juhlille tulleille juutalaisille. Tämän jälkeen alkaa Johanneksen evankeliumin pääsiäisjakso, joka kattaa lähes puolet koko evankeliumista.
Pääteemana tässä Jeesuksen julkisen toiminnan yhteenvedon alkuosassa on ihmisten epäusko: Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.
Tätä teemaa Johannes käy läpi kahden aikakauden kannalta: toisaalta on Jeesuksen elinaika ja ihmisten asenne häneen ja toisaalta vuosisadan lopun aika, jolloin Johannes kirjoitti teoksensa. Ajankuvaukset menevät lomittain ja ilmaisevat jotain sellaista, joka pätee vielä nykyäänkin.
Johannekselle tämä ihmisten epäusko on hämmentävää, koska hänen lähteenään käyttämänsä – tutkijoiden tunnustekolähteeksi nimeämä – teksti korostaa nimenomaan Jeesuksen tekojen ja puheiden synnyttäneen ihmisissä uskon. Nyt kuitenkin oli havaittavissa, että sanomaa ei otettukaan vastaan. Uskoa ei syntynytkään. Ei Jeesuksen aikana eikä Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikana. Tämä vaati selitystä ja sitä Johannes tässä yrittää antaa.
Johannes vetoaa juutalaisten kirjanoppineiden tapaan kahteen Vanhan testamentin kohtaan. Tosin hän poikkeaa juutalaisesta käytännöstä siinä, että hän ei ota toista kohtaa Mooseksen kirjoista, mitä kirjanoppineiden argumentaatiokäytäntö edellytti. Hänen molemmat selittävät kohtansa ovat Jesajalta.
Ensimmäinen on meidän pitkänperjantain tekstinä käyttämämme kohta Jesajan luvusta 53, jossa kuvataan Herran kärsivää palvelijaa. Tuo kuvaus alkaa kysymyksellä siitä, kuka uskoi meidän sanomamme?
Läpi Vanhan testamentin kulkee ajatus siitä, että Jumalan kansa ei uskonut profeettojen julistusta. Päinvastoin Matteuksen (23:37) mukaan Jeesus kitkerästi totesikin: Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Elia joutui pakenemaan ja Jeremia virui vankeudessa.
Johannes selittää tätä ilmiötä toisella Jesajan (6:10) kohdalla, joka kertoi profeetta Jesajan omasta kutsumisesta ja lähettämisestä. Jesaja lähetettiin julistamaan Herran sanaa kansalle, joka ei myöskään kuunnellut. Kuten Vanhan testamentin profeettojen selitys, myös Johanneksen selitys oli se, että Jumala oli jostain syystä paaduttanut sanankuulijoiden sydämet.
Tämä teema on herättänyt kristillisessä kirkossa kaksikin toisiinsa liittyvää opetusta. Ensimmäinen on se, että Jumala on se, joka synnyttää uskon. Jos Jumala ei sitä tee, kaikki tämä meidän puuhastelumme on aivan turhaa. Me uskomme, että Jumala itse toimii salatulla tavalla meidän välityksellämme. Kuten Katekismuksessa opetetaan, Jumala toimii armonvälineiden kautta eli Sanassa ja sakramenteissa.
Toinen teema on se, jota varsinkin reformoidut kirkot ovat korostaneet, on predestinaation ajatus. Tuon opin mukaan Jumala määrää ennalta jotkut pelastukseen ja jotkut kadotukseen. Siitä on modernina aikana ollut käytännön seurauksena se, että reformoidun tai kalvinistisen kristillisyyden alueella – erityisesti USA:ssa – on etsitty merkkejä siitä kuka nyt sitten pelastuu ja kuka ei. Tällaisena merkkinä on pidetty maallista vaurautta tyyliin: Jumala siunasi Aabrahamia ja antoi hänelle paljon karjaa.
Kieltämättä Jumalan tahdon noudattaminen tuo mukanaan siunauksia – onhan meidänkin hyvinvointimme pitkälti luterilaisen sosiaalietiikan seurausta. Se ei kuitenkaan ole ihan noin yksiviivaista. Jeesus selkeästi kiisti sellaiset tulkinnat, että esimerkiksi Siiloan tornin sortumisen kahdeksantoista uhria olisivat olleet jotenkin syntisempiä kuin muut (Luuk 13:4). Tämä tulkinta unohtaa täysin sen, että usein me kohtaamme Kristuksen nimenomaan kärsimyksen keskellä. Ristin teologia ei korosta ulkonaista menestystä vaan sitä, että Kristus on mukana kärsimyksen keskellä meidän kanssamme.
Tämä Jesajan kirjan kohta on kuitenkin ollut aivan ilmeisesti alkuseurakunnalle tärkeä kohta. Kun Johannes tässä perustelee sitä, miksi kansa ei uskonut Jeesuksen tunnustekoja, Markus käyttää samaa tekstiä perustelemaan sitä, että Jeesus puhui vertauksin, jottei kansa uskoisi.
Tähän Johanneskin viittaa tulkitessaan Jesajan tekstin viittaavan Jeesukseen.
Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan näin toivoton: monet jopa hallitusmiehistäkin uskoivat vaikka eivät sitä julkisesti ilmaisseetkaan.
Tässä on ilmeisesti viittaus siihen, että juutalaiset synagogat olivat alkaneet erottaa keskuudestaan juutalaiskristittyjä. Kyse ei enää ollut pelkästään henkilökohtaisesta asiasta vaan koko ihmisen sosiaalisesta verkostosta: synagogasta erottaminen tarkoitti käytännössä ihmisen sosiaalisten suhteiden katkeamista. Synagogan jäsenet – eli käytännössä kylän tai kaupungin juutalainen yhteisö – ei saanut olla missään tekemisissä erotetun kanssa. Tämä sama ilmiö tulee esiin nykyajan maailmassa joidenkin uskonnollisten liikkeiden kohdalla: erotetun kanssa eivät saa olla tekemisissä edes sukulaiset. Joissain islamin tulkinnoissa asia menee vielä pidemmälle: islamista luopuneen saa jopa tappaa.
Koko tämä teksti käsittelee nuoren Jeesus-liikkeen erkaantumista juutalaisuudesta. Sitä, kuinka kristityt huomasivat, etteivät juutalaiset ottaneetkaan Jeesuksen sanomaa vastaan vaan taistelivat sitä vastaan.
Mitä tämä sitten meille opettaa aikana, jolloin kristinuskoa pyritään työntämään pois julkisesta tilasta?
Ensinnäkin, se rohkaisee meitä siinä, että emme tee tätä työtä omin voimin. Kristuksen kirkon menestys ei ole meidän varassamme vaan Herra antaa sille siunauksensa tai on antamatta. Se on kuitenkin niinsanotusti terävämmän pään asia. Meidän tehtävämme on julistaa sanoillamme ja elämällämme Jumalan valtakuntaa.
Toinen asia, jonka teksti opettaa meille, on se, että ihminen on sosiaalinen eläin. Sosiaaliset suhteet ovat ihmisille tärkeitä ja useimmiten ne ovat ihmisille tärkeämpiä kuin suhde Jumalaan. Tämänkään ei tule lannistaa meitä – kuten kertomus apostoli Paavalista osoittaa. Juutalainen kiivailija, joka oli menossa Damaskokseen käynnistämään ilmeisesti juutalaiskristittyjen erottamiset sikäläisestä synagogasta, kohtasi Herransa ja muuttui Herran valituksi aseeksi evankeliumin levittämiseksi Eurooppaan.
Ihmisten sosiaalisten suhteiden tärkeys panee meidät myös kysymään sitä, onko meillä kirkossa keskinäinen yhteys. Onko meidän yhteisömme sellainen, että siinä on ihmisen hyvä ja mukava olla vai onko se vain muodollinen ulkokuori tai hallintokoneisto? Otammeko me luoksemme tulevan ihmisen vastaan rakastaen vai torjummeko hänet ynseydellämme?
Tätä viimeistä kysymystä olen pohtinut paljon nimenomaan maahanmuuttajien kohdalla. Kuinka kristitty Suomi voikin olla niin ynseä ja julma, että lähettää ihmisiä varmaan kuolemaan? Olemmeko me unohtaneet kaiken sen, mitä meille on opetettu lähimmäisenrakkaudesta?
Jos näin on, niin ei ihme, jos saarnamme kaikuu kuuroille korville. Tekomme huutavat silloin lujempaa kuin sanamme.
Tämän epätäydellisyytemme keskellä turvaamme kuitenkin Herramme armoon ja siihen, että Hän muuttaisi meidät sellaisiksi ihmisiksi, että toisen ihmisen olisi meidän lähellämme hyvä olla. Tähän me sitoudumme nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…