Päivän evankeliumikohdassamme selitetään, miksi ihmiset eivät uskoneet Jeesukseen hänen tekemistään ihmeistä huolimatta. Taustalla ovat jo profeetta Jesajan ennustukset; Jumala on jo ennalta nähnyt, etteivät ihmiset tulisi uskomaan häneen, ja että sekin jollain tavalla – meitä tokikin ihmetyttävällä tavalla kuuluu Jumalan suunnitelmiin: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi.”
Tämä on hämmentävää, sillä sen mukaan Jumala itse on paatumuksemme takana. Toisaalta käy ilmi, että meille on jo varhain ilmaistu elämäämme hallitsevan Jumalan todellisuus – erityisesti Jeesuksen toiminnassa tämä tulee ilmi: Jumala on meidät luonut, hän on elämän antajamme ja sen perusta.
Nyttemminkään tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Ihmiset kokevat elämänsä perimmäiset kysymykset monin eri tavoin. Monet kokevat elämämme taustalla vaikuttavan jonkin itseämme suuremman voiman, mutta sen nimeäminen Jumalaksi taikka Jeesukseksi ei ole helppoa. Monetkaan tunnusteot taikka todistuspuheenvuorot eivät vakuuta aikalaisiamme.
Toisaalta ajassamme on myös niin kuin oli Jeesuksen aikanakin: ”kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen, mutta fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta.” (Joh. 11:42)
Kristityksi tunnustautuminen tuo usein mukanaan oman leimansa – ja meidän tuleekin sallia ihmisten uskoa omalla tavallaan, sallia heidän kuulla ja elää todeksi omaa uskoaan heidän omien mahdollisuuksiensa mukaan. Voihan olla, että Jumala itsekin suojelee meitä näin ”paaduttaessaan sydämemme” odottamaan sitä aikaa ja tilaisuutta, jossa meille todella on mahdollista avata sydämemme elämän antajallemme ja Kristukselle.
Päivän aiheeksi annettu teema ”Jeesus, pahan vallan voittaja” ei juurikaan tule esiin päivän evankeliumissa. Muissakin teksteissä keskiössä on pikemminkin uskon ja epäuskon, ja Jumalan kuulemisen ja seuraamisen teemat. Toisaalta voimme ajatella, että pahan juuret ovat juuri epäuskossamme, kääntymyksessämme pois Jumalasta ja kaikesta siitä hyvästä, johon ja jota varten Hän on meidät luonut.
Tällöin saatammekin ajatella elämäämme ja maailmaamme: olemmeko me hoitaneet sitä sen arvon mukaisella tavalla, vai olemmeko itsekkyydessämme turmelleet mahdollisuutemme – ja tulevaisuutemme. Onko mitään enää tehtävissä, pystymmekö kääntymykseen ja parannukseen siinä määrin, että nykyiset uhkakuvat ja kehityskulut eivät toteutuisi? Löydämmekö itsemme ja ihmisyytemme uudelleen?
Tämä aika haastaa meitä. On hämmentävää, miten hauras elämämme ja yhteiskuntamme yhtäältä on. Nopeasti etenevät sairaudet herättävät levottomuutta ja pelkoakin. Miten meidän käy? Osaammeko toimia yhdessä niin, että luottamuksemme tulevaan ja toinen toisiimme säilyisi?
Ja juuri luottamuksesta nyt onkin kysymys. Minun ja meidän on luotettava siihen, että toimillamme ja teoillamme on merkitystä. Minun ja meidän on osattava arvostaa elämäämme ja toinen toisiamme. Meidän on voitava luottaa myös elämäämme ja itseämme suurempaan tarkoitukseen tässä maailmassa. Nähtävä Jumalan ja uskon mahdollisuudet siellä, missä inhimilliset rajamme tulevat esiin.
Jeesus paransi sairaita ja rohkaisi heitä, jotka olivat peloissaan elämänsä tai läheistensä puolesta. Hän auttoi epäuskoisia heidän epäuskossaan, hyljeksittyjä hän muisti eikä ajanut ketään pois. Me muistamme Hänen rakkauttaan meitä jokaista kohtaan ja turvaudumme häneen niin ilon kuin epäonnenkin hetkillä. Hänessä meillä on rauha, jota maailma tarvitsee, rauha, jota maailma itse ei voi antaa. Olkaamme siis rohkealla miellä ja turvatkaamme häneen, joka sanoo: ”minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)