3. paastonajan sunnuntai, Joh. 8: 46-59, Ismo Haapanen

Ismo Haapanen
Suonenjoen seurakunta

Päivän evankeliumissa Jeesus ja juutalaiset käyvät kiivasta keskustelua. Keskustelu on kiivasta, koska kumpikin osapuoli kyseenalaistaa toisen perusolemuksen. Juutalaiset väittävät, että Jeesus on samarialainen ja että hänessä on paha henki. Samarialaiset olivat halveksittu sekakansa ja paha henki Jumalan hengen vastustaja. Tämän voimakkaimmin juutalainen ei voinut toista juutalaista loukata. Todellista tuon ajan vihapuhetta.

Juutalaiset käyttävät näin kovaa kieltä puolustaakseen itseään, koska Jeesus on juuri päivän evankeliumin edellä lausunut ainakin yhtä kovia sanoja juutalaisista: ”Jos Jumala olisi teidän Isänne, te rakastaisitte minua…Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne.” (Joh. 8: 42, 44)

Näiden sanojen jälkeen tulevat juutalaisten kovat sanat Jeesuksesta ymmärretyiksi. Väittelyssä halutaan vastata takaisin samalla mitalla. Väittelyssä voidaan nähdä itämaista tulisieluisuutta, mutta osataan sitä täällä jäyhässä pohjolassakin. Sosiaalisessa mediassa usein nimettömänä vellova vihapuhe on jo aikoja sitten ylittänyt kaikki hyvien tapojen rajat.. Toisen eriävä mielipide teilataan mahdollisimman törkein sanakääntein.

Vihapuhe kertoo ihmisen pahasta olosta. Toinen ihminen joutuu syyttään pahan purkupaikaksi. Erityisesti poliitikot ja muut julkisuuden henkilöt ovat kansan syntipukeiksi ja sylkykupeiksi joutuneet.

Ristiriitojen syyt ovat varsin moninaisia. Tänäänkin naistenpäivänä moni nainen saa osakseen mitä pahimmanlaatuista vihapuhetta krapulaiselta mieheltään varsin mitättömistä asioista.

Toisessa äärilaidassa ovat sitten ristiriidat, jossa pilkataan toisen pyhiksi kokemia asioita. Tällöin viha yhdistää ja silloin heitetään jo kiviä ja ammutaan luoteja.

Tähän väkivaltaiseen ratkaisuun päivän evankeliuminkin kiistakeskustelu uhkaa päättyä. Juutalaiset alkavat poimia kiviä heittääkseen niillä Jeesusta.

Kysymys ei ollut mistä tahansa kivien heittelystä tai äkkipikaisesta kiivastumisesta. Kysymys oli lain noudattamisesta. Mooseksen laki opetti: ”Se, joka pilkkaa Herran nimeä, surmattakoon, Kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi, olipa hän maahan muuttanut siirtolainen tai syntyperäinen israelilainen. Hänet surmattakoon, koska hän on pilkannut Herran nimeä” (3. Moos. 24: 16)

Juutalaiset ymmärsivät Jeesuksen puheet Jumalan pilkaksi. Juutalaisten näkökulmasta tulkinta oli varsin ymmärrettävä. Onhan Jeesus juuri väittänyt heidän olevan lähtöisin Saatanasta ja olevansa itse suurempi kuin heidän isänsä Abraham.

Juutalaiset todella ymmärsivät Jeesuksen pilkkaavan Jumalaa ja tahtoivat siksi tehdä kaikkensa, että pilkka loppuisi.

Mutta Jeesus ei pilkannut Jumalaa. Hän kyseenalaisti sen vääristyneen kuvan Jumalasta, mikä juutalaisilla oli. Se, että juutalaiset ovat Abrahamin perillisiä, ei väistämättä merkitse sitä, että he elävät Jumalan tahdon mukaisesti. Isien perinnäissääntöjen noudattaminen ei automaattisesti ole Jumalan tahdon mukaista.

Oman ajatusmaailman tarkistaminen ei ole helppoa ja yksinkertaista. Se ei ollut sitä Jeesuksen ajan juutalaisille eikä se ole helppoa meillekään.

Mutta tälle samalle itsetutkistelun paikalle Jeesus tahtoo meidätkin johdattaa. Mikä minun elämäntavassani on Jumalan tahdon vastaista? Missä minun pahan oloni tähden lähimmäiseni joutuu vierelläni kärsimään? Millä teoillani ja ajatuksillani minä pilkkaan Jumalaa?

Pyhän pilkkaaminen on vakava asia. Huomaamattamme, juutalaisten tavoin voimme siihen syyllistyä. Toinen käsky opettaa: Älä käytä väärin Herran Jumalasi nimeä.

Katekismuksen selitys varoittaa pilkkaamisen vaaroista: ”Kun Jumalan nimissä tai häneen vedoten ajamme omia etujamme tai alistamme toisia, käytämme hänen nimeään väärin. Jumalan nimen pilkkaaminen merkitsee Jumalan halveksimista ja tietoista kääntymistä pois hänestä.”

Niin helposti elämämme on toisten alistamista. Sekoitamme Jumalankin omiin itsekkäisiin pyrkimyksiimme. Pahan valta tekee työtään jokaisessa meissä.

Vain Jeesus on Pahan vallan voittaja, niin kuin tämän sunnuntain aihe muistuttaa. ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Näin Jeesus päivän evankeliumissa opettaa.

Jeesuksen sanoista meidän on yhä uudelleen tarkistettava omaa elämän kulkuamme. Se, että olemme kasteemme perusteella Jumalan lapsia, ei meitä automaattisesti pelasta. Meidän on joka päivä tunnustettava vääryytemme ja käännyttävä Jumalan puoleen, turvattava hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa. Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia.

”Minä on tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6) Tähän Jeesuksen sanaan meidän on suostuttava, siitä kiinni pidettävä. Muuta tietä ei Isän luo ole kuin Jeesuksen valmistama tie. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus avasi tien Jumalan yhteyteen. Jeesuksen seurassa, hänen sanoistaan kiinni pitäen me elämän tiellä säilymme.

Alkuajan kristittyjä kutsuttiin sen tien kulkijoiksi. Tällä elämän tiellä sukupolvet toisensa jälkeen ovat jatkaneet. Nyt on meidän vuoromme.
Meidän vuoromme on nyt huolehtia elämän tiellä pysymisestä ja kutsua muitakin iankaikkisen elämän tielle.

Mutta helpoilla houkutuksilla ei pidä kutsua. Tie oli ristintie Jeesukselle ja hänen jalanjäljissään meidänkin on kuljettava.

Tiellä pysyminen on jatkuvaa nöyrtymistä, valveilla oloa. Virrentekijä muistuttaa: ”Vielä on tahtoni talttumaton, se helpoille teille lähdössä on.” (438: 2)

Näin kohta laulettavan virren tekijä, Kivijärven kirkkoherra Väinö Havas, ainoa sodassa kaatunut kansanedustaja opastaa meitä.

”Oi armahda, Kristus, niin kaita on tie, vaan kiusatun kulkijan kotiin se vie.”

Tie ei ole helppo, mutta se vie kotiin.