Rakkaat kristityt!
Kahden vuoden ajan meillä on täällä Loviisassa ollut uusia naapureita ja uusia ystäviä. He ovat tulleet kaukaa. Toiset heistä ovat tulleet etsimään elämäänsä turvapaikkaa – toisille turvapaikka oli myönnetty jo ennen heidän tuloaan tänne. Se on ero turvapaikanhakijan ja pakolaisen välillä. Suomi on tunnettu turvallisena maana, jossa ei tarvitse pelätä. Lapset voivat leikkiä yksin pihalla tai kävellä kouluun – täällä on turvallista.
Osa heistä on tullut meille hyvinkin läheiseksi täällä seurakunnassa. Moni heistä käy lähes joka sunnuntai kirkossa ja muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Käy siitä huolimatta, että yhteinen kieli voi olla hyvin hatara. ”Osaan suomea vain vähän” -on usein kuultu lause. On vain hyvä olla yhdessä. On hyvä tulla yhteiseen ehtoollispöytään – ehtoollinen on yhteinen, vaikkei olisi yhteisiä sanoja.
Olen kuullut hyvän todistuksen kristityistä. Siis teistä – rakkaat ystävät. Todistuksen siitä, kuinka olette auttaneet ja tukeneet ja eläneet todeksi rakkautta. Rakkaus on enemmän kuin sanat. Käytännön välittäminen on Jumalan hyvyyden todeksi tekemistä.
Viime päivinä moni on vedonnut loviisalaisten turvapaikanhakijoiden puolesta. Tuo perhe, johon kuuluu seitsemän tyttöä ja heidän vanhempansa – on saanut monet liikkeelle vetoamaan inhimillisyyden puolesta. Tuo perhe on viime syksystä alkaen ollut erityisesti seurakuntamme mielessä. Olen aina välillä miettinyt – miten voi palauttaa jonnekin, missä palautettava ei ole koskaan ollut. Näinhän asia on kolmen nuorimman tytön osalta. He ovat syntyneet Suomessa. Kyse ei ole palauttamisesta, vaan lähettämisestä.
Kun kohtaamme tämän kaltaisia asioita herää kysymys, onko kristityn otettava kantaa. Avaanko suuni vai olenko vain hiljaa. Jos avaan suuni – niin mitä pitäisi sanoa? Kenelle ja kuinka.
Jeesus ei aikanaan oikein sopinut vallassaolijoiden pirtaan. Hän oli kiusallinen henkilö. Hän asettui rohkeasti heikoilla olevien puolelle. Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku – se, josta päivän tekstikatkelma on osa – alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa Jeesuksen luokse tuotiin aviorikoksesta kiinniotettu nainen. (Miten olikin käynyt niin, että nainen jäi kiinni, mutta mies ei?!) Jeesus haluttiin panna koetukselle: ”Mooses on antanut määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Muistanet, että kohtaaminen päättyi siihen, että Jeesus kehotti synnittömän heittämään ensimmäisen kiven. Ja niin yksi toisensa jälkeen poistui paikalta, kunnes jäljellä olivat vain Jeesus ja nainen.
Jeesus herätti ihmetystä. Hän herätti ihmetystä, koska hän kerta toisensa jälkeen asetti kyseenalaiseksi uskonnollisen tradition. Hän armahti. Hän auttoi. Hän paransi. Kuuli ja näki.
Kuka sinä Jeesus olet? Oletko todella ihmiseksi tullut Jumala? Siitä lopulta tämän päivän evankeliumissa on kyse. Juutalaiset totesivat: sinussa on paha henki. Et ole Jumalasta, se mitä puhut on valhetta. He olivat valmiit jopa kivittämään hänet. Emme siedä häntä, joka armahtaa syntisiä.
Jeesus todistaa itse toisin – hänen armahtamansa todistavat toisin. Jeesus on muuta.
Viime aikojen minua puhutellein todistus Kristuksesta on tullut turvapaikkaa hakevan suusta. Jeesuksesta on tullut rakas. Se on koskettavaa – se on vahva todistus Jumalan rakkauden kosketuksesta.
Tämän sunnuntain aiheeksi kirkkokäsikirjassa on annettu: ”Jeesus, Pahan vallan voittaja.” Jeesus saa aikaan ihmeitä. Hän sai niitä aikaan kulkiessaan Palestiinan polkuja – mutta hän tekee niitä ihmeitä edelleen. Hän tekee niitä ihmeitä sytyttäen rakkauden ihmisen sydämeen. Kun sydämet alkavat avautua toisten hädälle – ihmeitä alkaa tapahtua. Näin uskon. Rakkaudella on ihmeitä tekevä voima. Siksi me emme voi vaieta. Siksi emme voi sulkea sydäntä, kun elämää uhataan.