Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku päättyy niin kuin alkaakin. Kivet ovat kädessä ja heittäjät ovat valmiina. Alussa aiottuna kohteena on aviorikoksesta tavattu nainen. Hänelle kuuluvalla Mooseksen lain kivitystuomiolla haluttiin koetella Jeesusta. Lopussa kohteena on suoraan Jeesus itse. Näennäisesti siis kaksi eri kohdetta, mutta syvimmiltään molemmissa tilanteissa on viha todellisesti kohdistunut Jeesukseen. Alussa oli viritetty selvä ansa. Jos Jeesus olisi kieltänyt kivityksen, häntä olisi voinut syyttää Mooseksen lain vastustamisesta. Jos hän olisi suoraan vaatinut kivittämistä, hänet olisi voinut ilmiantaa roomalaisille, jotka olivat kieltäneet juutalaisilta kivitystuomioiden täytäntöönpanon. Lopussa pyhäksi koettu viha oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että seurauksista välittämättä juutalaisten joukko oli lähellä teloittaa Jeesuksen itsensä. Ehkäpä juuri niillä kivillä, joita he olivat tuoneet temppeliin naisen kivittämistä esittääkseen.
Miksi Jeesusta yritettiin sitoa sanoihinsa ja mikä saattoi saada aikaan niin silmittömän vihan, ettei sen seurauksista enää välitetty? Vastaus alkaa hahmottua kahta lukua aiemmin, kun Jeesus oli viidentuhannen miehen ja muitten perheenjäsenten ruokkimisen jälkeen puhunut itsestään elämän leipänä. Silloin hän oli myös ensimmäisen kerran käyttänyt itsestään ilmausta, joka kuulijoille toi mieleen suoraan sen, minkä Jumala oli Moosekselle ilmoittanut nimekseen: Minä olen. Sitä ilmausta pidettiin niin pyhänä, ettei sitä lausuttu koskaan kirjoituksia luettaessa, vaan sen paikalla käytettiin aina jotain sovittua vastinetta. Jeesus julisti: ”Minä olen elämän leipä”. Kun hän vielä jatkoi: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.” (Joh.6:53). Elämänleipäpuheen jälkeen Johannes kertoo evankeliumissaan (6:60): ”Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ’Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?’” Jos asia oli jo opetuslapsillekin vaikea, ei ole mikään ihme, että seuraavan luvun alussa kerrotaan juutalaisten keskuudessa syntyneestä halusta tappaa Jeesus.
Ihmisen Pojan syöminen ja juominen on tavattoman kiinteää yhteyttä kuvaava termi. Hänen syömisensä ja juomisensa merkitsee jo ulkonaisesti hänen tulemistaan meihin ihmisiin, eikä tuleminen jää pelkästään ulkonaiseksi. Kristus meissä. Olla Kristuksessa. Näillä ilmaisuilla etenkin vanhempi raamatunkäännöksemme kuvaa oikeaa suhdetta Kristuksen ja kristityn välillä. ’Minä olen’, Jumala itse kansansa keskellä. Siinä toteutuu joulun profetian kunnianimi Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Todeksi tulleena se ei kuitenkaan ollut Jeesuksen aikalaisille helppo asia, mutta ei se ole helppo meillekään.
Jumala meidän kanssamme ja meidän keskellämme merkitsee välttämättä sellaista totuuden kirkkautta, joka ehdottomasti paljastaa synnin todellisuuden meissä ihmisissä. Tässä mikään ei ole muuttunut sitten Jeesuksen ajallisen elämän päivien. Silloin odotettiin kyllä Jumalan lupaamaa Messiasta, mutta vain sellaisena, millaiseksi hänet itse kuviteltiin. Nyt me kokoonnumme Kristuksen, siis Messiaan, nimeä kantavaan kirkkoon jumalanpalveluksiin ja ilmoittaudumme Kristuksen seuraajiksi, kristityiksi, mutta kelpaako meille se, mitä Herramme Kristus edelleen sanoo kirjoitetussa sanassa? Kun opetuslapset olivat aikanaan pitäneet elämänleipäpuheita sietämättöminä, Jeesus oli vastannut: ”Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä” (Joh.6:63). Hänen sanansa ovat edelleen henki ja elämä, ja ne ovat meillä nyt kirjoitettuna käytössämme, evankelistojen ja apostolien välittämänä. Ne sanat paljastavat synnin elämässämme, mutta jatkuvasti näyttää laajenevan se osa elämäntavastamme, jossa kirkonkin opetuksen mukaan asiat ymmärretään nyt paremmin kuin Jeesuksen aikana.
Yksi aikamme suosikkisana on verrattain uusi ilmaus ’vihapuhe’. Jotenkin vaikuttaa siltä, että Jeesuksen sanojen todesta ottaminen leimataan nopeasti ja helposti vihapuheeksi. Kun Jeesus päivän evankeliumissa lausuu: ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä?”, on kyse sellaisesta tilanteesta, jossa suosikkitermiä käytettäisiin nyt varmasti. Jeesus oli juuri joutunut sanomaan juutalaisille: ”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras.” (8:44). Jeesuksen kysymys siis tarkoitti, ettei hän ole valehdellut näin puhuessaan. Vihapuhetta ei tuossa katkelmassa silti missään tapauksessa ollut. Kun Jeesus puhui – ja puhuu edelleen kirjoitetussa sanassa – totuutta, hän tekee sen aina meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Synnin todellisuuden on tultava ilmi siksi, että myös anteeksisaamisen välttämättömyys tajuttaisiin.
Todellinen vihapuhe kohdistuu totuutta vastaan. Niin tapahtui tämän päivän evankeliumitekstissä ja niin tapahtuu edelleen keskuudessamme. Se totuus, minkä Jeesus temppelissä julisti kuulijoilleen, oli jotain, minkä he yksinkertaisesti vain halusivat kieltää. Sen keskeinen sisältö oli puhujan ja kuulijoitten erilainen lähtökohta. ”Te ette ole lähtöisin Jumalasta” kertoi kuulijoiden tilanteen. Asetelma ei ole muuttunut millään lailla. Sitä Jeesus ei kiellä, että olemme osa Jumalan luomakuntaa. Hänen sanansa muistuttaa siitä, että emme kuitenkaan elä lähtökohtaisesti Luojamme yhteydessä. Meitä yhdistävä syntiinlankeemus on siirtänyt meidät toisen herran alaisuuteen. Jeesukseen kohdistuva vihapuhe muotoiltiin näin: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?”. Samarialaiseksi leimaaminen oli silloin tehokas keino. Samarialaiset olivat sekakansaa, jolle juutalaisten mielestä ei kuulunut Jumalan valitun kansan omistamat lupaukset. Samarialaisen puheita ei siksi tarvinnut tai edes saanut ottaa todesta. Meidän aikanamme samarialaisen tilalle nostetaan vaikkapa sana fundamentalisti. Sekin elää omaa elämäänsä historiallisista juuristaan irrotettuna ja kelpaa erinomaisesti turhentamaan sen ihmisen puheet, jolle se leimaksi julkisesti julistetaan.
Päivän evankeliumin keskustelua edelsi temppelissä merkittävä käänne. Johannes kertoo vähän aiemmin, kuinka Jeesus puhui juutalaisille jo tulevasta poismenostaan, kuolemastaan. ”Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että minä olen se joka olen enkä tee mitään omin neuvoin, vaan puhun niin kuin Isä on minua opettanut. Hän, joka lähetti minut, on minun kanssani. Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen kaiken hänen mielensä mukaan.” Hämmästyttävää on, että Johannes kertoo tämän jälkeen: ”Monet uskoivat Jeesukseen kuullessaan hänen puhuvan näin.” Meille on jälleen vaikea huomata samaa, minkä kuulijat varmasti huomasivat. Nytkin Jeesus käytti itsestään ilmausta: ”…olen…minä olen”. Ja sitten Johannes jatkaa: ”Niille juutalaisille, jotka nyt uskoivat häneen, Jeesus sanoi: ’Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (8:29-32).
Koko evankeliumikatkelmamme keskustelu on tämän käänteen jatkoa. Jeesus joutui väittelyyn ja kivittämisen uhan alaiseksi heidän taholtaan, joiden kerrottiin jo uskoneen häneen. Koko väittelyn keskeinen kiistakysymys näyttää olevan Jeesuksen jumaluus, mutta oikein me voimme kiistan ytimen ymmärtää vain seuraamalla tapahtumia, jotka väittelyyn johtivat. Pelkkä jumaluus näytti vielä olevan siedettävä asia, mutta kun Jeesus muistutti, että asemastaan johtuen hänellä on myös Isältä itseltään saatu opetus välitettävänä ihmisille, se oli jo liikaa.
Jeesuksen kovalta kuuluva viesti on kuitenkin myös lupaus: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Isästä Jumalasta Jeesus sanoi: ”Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan.” Me tiedämme, että Jeesus Kristus tuli tähän maailmaan, jotta mekin voisimme tulla tuntemaan Isän. Jeesus korosti sanasta kiinni pitämistä siksi, että siinä on mahdollisuus myös meille. Sana, logos, viisaus tuli tähän maailmaan meitä jokaista varten. Hän ei käytä mitään salattua keinoa tehtäväänsä täyttäessään, vaan ilmoittaa sen avoimesti omalla esimerkillään ja kehottaa meitä tekemään samoin. Jumalan sanan on kelvattava meille. Sana kertoo meille todellisuuden synnyn, rakenteen ja tarkoituksen. Se kertoo meille, miten tätä ihmisen elämää olisi elettävä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että sana tuo meille vastaanotettavaksi myös sen Jumalan rakkauden, joka on totta nytkin. Hän, Jumala, antoi oman henkensä, jotta voisimme päästä hänen yhteyteensä. Hän itse kysyy: Haluatko olla vapaa?