Ristiriidassa riipuntaa
Tänään evankeliumi antaa meille luvan pohtia riitelemistä.
Kuinka kipakka riita saa alkunsa? Kuinka nousee kiukku, joka saa kivet lentelemään? Kuinka rikkoutuu ihmisten välinen hyvä tahto ja maiden välinen rauha?
Emme tarvitse neuvojia tällä alueella – emme yksityisinä ihmisinä emmekä kansoina.
Kuka tahansa osaa riidellä, olla kiukkuinen, rikkoa rauhan. Kuka tahansa löytää sanan, joka saa toisen suuttumaan; kuka tahansa osaa olla oikeammassa kuin toinen; kuka tahansa kykenee antamaan halventavan lausunnon toisesta ihmisestä.
Keinot riidan synnyttämiseksi ovat yksinkertaisia jokamiehen ja naisen perustaitoja. Ne ovat niin olennainen osa jokaista, että tuskin mikään on ihmisille niin yhteistä kuin riiteleminen. Voidaanko edes olla olemassa ilman repiviä riitoja?
Jeesus ei kaihtanut kärjekästä sanailua, kuten juuri luimme. Varsinkaan keskusteluissa valtaa pitävien tai muuten turvattua elämää elävien kanssa Jeesus ei kaihda ristiriitoihin joutumista.
Maan hiljaisten ja heikossa asemassa olevien kanssa Jeesus sen sijaan keskusteli sielunhoidollisesti ja ymmärtävästi. Heitä Jeesus puhutteli lempeillä sanoilla ja liikuttavilla vertauksilla.
Miksi Jeesus sitten valitsi kovia sanoja puhutellessaan korkeassa ja turvallisessa asemassa olevia? Syy oli yksinkertaisesti se, että Jeesus oli huolissaan heistä. Näkyvään ja turvalliseen asemaan päässeet olivat suuressa vaarassa. He olivat joutuneet omahyväisyyden harhaan, eivätkä tunteneet tarvitsevansa muiden armeliaisuutta selvitäkseen päivittäisen elämän haasteista.
Jeesus puhutteli harhaisia jyrkästi. Jeesus oli kansansa johtajista huolissaan. Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa kansan palvelijoista oli tullut kaiken arvostelun yläpuolella olevia johtajia. Tavallinen ihminen ei ollut heille enää vertainen, vaan maksava alamainen. Kansa oli vaarassa joutua pahan valtaan. Asioista päättävien ei tarvinnut turvautua tavallisen ihmisen tietämiseen. Heidän ei tarvinnut sietää kiusallisia ja arkisia ongelmia, pölyä ja hikeä.
Valta on vaarallista. Kansansuosio sokaisee. Turvallinen linna sulkee silmät näkemästä ulos. Hyvässä asemassa olevan ympärille alkaa kerääntyä toisia hyväosaisia. Eturivin paikoilla menee pilalle hyväkin ihminen.
Ihminen, joka unohtaa armeliaisuuden arvon elämässä, on suuressa vaarassa joutua pahan valtaan.
Tavallinen ihminen kokee tappioita tuon tuostakin. Ne tuntuvat kipeiltä ja nöyryyttäviltä. Kuinka hyvältä tuntuukaan silloin kannustus! Kuinka korvaamattoman tärkeää onkaan silloin saada jakaa tuo kokemus vertaisensa kanssa. Tavallinen elämä tunnustaa lähimmäisyyden ja armeliaisuuden tarpeen,
Pahan valta on kavala. Se ei ole lopulta pahoissa teoissa, jotka ryöpsähtävät silmille. Se on syvällä turvallisessa elämässä. Se on siellä, missä ei jaeta viatonta iloa, missä ei oteta osaa pohjattomaan suruun, missä ei kuulla toisen väsymistä, missä ei jaeta menetyksen kipeyttä. Pahan valtaan joutunut ei kaipaa osakseen Jumalan armoa eikä rakkautta. Pahan valtaan joutunut on riippumaton lähimmäisen rakkaudesta.
Evankeliumin Jeesus on huolissaan omahyväiseen riippumattomuuteen kasvaneista ihmisistä. Lopulta kivien heittäminen todisti sanojen osuneen kohdalleen. Omahyväisyyteen sulkeutunut ei kestä toisen sanomisen eikä ajattelemisen vapautta.
Jeesus kutsuu meitä riippuvaisiksi toisistamme. Mitä enemmän minua joku ärsyttää, sitä enemmän minulla on häneltä opittavaa. Mitä enemmän minun tekisi mieli ilmaista halveksuntani, sitä enemmän minun tulisi vaieta ja antaa toiselle tilaa. Mitä enemmän tunnen olevani oikeassa, sitä enemmän on tarve kuulla toisen erilaista mielipidettä.
Riidan vastakohta on lopulta rakentava erimielisyys. Se voi olla arvaamaton alku jollekin, joka ei ole tullut kenenkään mieleen. Olisikohan niin, että Jumala ei ole vain seesteisen paratiisin illan ukkeli, vaan joskus aivan kipakka seuralainen? Olisiko rakentava kipakkuus jopa antautumista Jumalan puhutteluun? Jumalan luoman maailman ilmiö se ainakin on, ja sellaisena se voisi olla uuden alku.