(Saarna Olarin kirkon 40-vuotisjuhlamessussa)
Kun Olarin seurakunta perustettiin vuonna 1975, tällä kukkulalla, jolla nyt olemme, sijaitsi vielä Gräsan kartanon tiluksiin kuulunut syrjäinen rapistunut puisto. Kuusi vuotta myöhemmin seurakunta sai oman kirkon, kun Olarin kirkko vihittiin käyttöön maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1981. Kirkkosali pullisteli väkeä, tunnelma oli juhlava, harras, iloinen ja kiitollinen. Eräs mukana olleista seurakuntalaisista kuvaili kirkon valmistumisen ja vihkimisen olleen monen ”sydämen toiveitten suuri täyttymys”. Niin tärkeä Olarin kirkko oli seurakunnalle silloin, ja niin tärkeä ja rakas se on tänäänkin, kun vietämme sen 40-vuotisjuhlaa.
Tämän pyhän evankeliumitekstin tapahtumapaikkana on myös syrjäisellä paikalla oleva kukkula – Jerusalemin kaupungin muurin ulkopuolella sijaitseva Öljymäki. On meneillään kiihkeä väittely Jeesuksen ja hänen oman yhteisönsä uskonnollisten johtajien välillä. Liitymme väkijoukkoon, joka on kertynyt paikalle seuraamaan julkista kiistaa, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsu kunnioittavaksi keskusteluksi.
Koko kohtaus on reunustettu kivillä. Johanneksen evankeliumin 8. luvun alku kertoo siitä miten kirjanoppineet tivaavat Jeesukselta juutalaisen lain tulkinnasta. Testatakseen häntä he paikalle naisen, jota syytetään aviorikoksesta. Lain mukaan nainen kuuluisi kivittää kuoliaaksi. Luku päättyy kuitenkin siihen, että samaiset kirjanoppineet valmistautuvat kivittämään Jeesuksen. Kiviä poimitaan luvun alussa ja lopussa. Siinä välissä kiistellään kiivaasti – ei suinkaan rakentavasti, vaan toista osapuolta pilkkaamalla, ivaamalla ja panettelemalla.
Kiista koskee sitä, kuka Jeesus on ja hänen suhdettaan Jumalaan. Mutta siinä ravistellaan myös hänen haastajiensa oman uskon perusrakenteita. Heille Aabraham on uskon isä – se, josta oman yhteisön identiteetin ajanlasku alkaa. Kyse on siis traditiosta, pitkästä uskon ja uskonnon tulkintaperinteestä, jota toistamalla ja noudattamalla sukupolvi toisensa jälkeen on liitetty yhteisöön. Mutta nyt tämä kiertävä opettaja, Jeesus Nasaretilainen, jota seuraa alati kasvava oppilasjoukko, kyseenalaistaa kaiken tämän. ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi – minä olin.” (8:58)
Kirkkokäsikirjassa teksti päättyy Johanneksen evankeliumin 8. luvun viimeiseen jakeeseen, mutta ei aivan sen loppuun vaan jättää pois jakeen jälkimmäisen puoliskon. Koko jae kuuluu näin: ”Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä, mutta Jeesus poistui heidän näkyvistään ja lähti temppelistä.” (8:59) Tai, kuten viime vuonna valmistunut Uusi testamentti 2020 -käännös sen sanoo, ”Jeesus hakeutui suojaan ja lähti temppelistä.”
Tunnistat varmasti elämässäsi sellaisia tilanteita, jossa olet joutunut hakeutumaan suojaan. Olet väistänyt, paennut tai vetäytynyt, koska ne kivet, joilla sinua on viskelty, ne sanat, joilla sinua on haluttu haavoittaa, ovat tehneet tehtävänsä. Olet etsinyt suojaa lähtemällä pois, vaihtamalla koulua tai työpaikkaa, vetäytymällä hupparin hupun suojiin, sulkemalla sometilisi, salaamalla puhelinnumerosi, jäämällä pois messusta, eroamalla kirkosta. Mutta oli kyse sitten hengellisestä etsinnästäsi, sukupuolestasi, iästäsi, poliittisesta kannastasi – mikään näistä ei ole riittävän hyvä syy tulla kivitetyksi tai pilkatuksi. Eikä mikään näistä ole hyväksyttävä syy kivittää, vainota tai pilkata toista. Sellaisia syitä, jotka tekisivät nämä teot oikeutetuiksi, ei ole.
Olarin kirkon 40-vuotisjuhlamessun saarna ja liturgia piispa Kaisamari Hintikka.
Olette keränneet tämän 40-vuotisjuhlan kunniaksi seurakunnan kotisivuille paljon muistoja ja hiljaista tietoa Olarin seurakunnasta ja kirkosta – joukossa on hauskoja, iloisia ja kipeitäkin kokemuksia. Kaikki ne yhdessä muodostavat tämän seurakuntayhteisön yhteisen historian, yhdessä kudotun kokemusten verkon.
Kun kaupunki tässä ympärillä kasvaa, yhä uusia ihmisiä muuttaa alueelle. Toiset heistä etsivät seurakuntayhteyttä, toisten luo seurakunnan on etsiydyttävä. Kaikki he tuovat mukanaan muutoksen, jokainen oman elämäntarinansa, omat kokemuksensa, odotuksensa, kysymyksensä, ilonsa, surunsa, ja lahjansa. Toiset tulevat ryminällä ja asettuvat taloksi, toiset arkana ja kysellen. Ottakaa jokainen rakkaudella vastaan.
Kotisivuillanne julkaistujen muistojen joukossa puhutaan siitä, miten tärkeää on huolehtia siitä, että ”kaikki pysyvät mukana.” Seurakunnan elämän rytmi ja sen sydämen syke ei siis määräydy niiden vahvimpien ja kovaäänisimpien, uskossaan ja elämässään kovakuntoisimpien mukaan – vaan niiden mukaan, jotka kyselevät, uskaltautuvat vain ovenpieleen, eivät jaksa, tai pelkäävät tulla torjutuiksi. Kaikille heille tämä kirkko voi olla turvapaikka, ja seurakunta yhteisö, johon hakeutua suojaan. Niin, että tästä temppelistä ei tarvitse lähteä, vaan niin, että juuri tämä kirkko, juuri tämä seurakunta tarjoaa suojan niille, jotka sitä kaikkein kipeimmin kaipaavat.
Olarin kirkon 40-vuotisjuhlamessun toimittivat piispa Kaisamari Hintikka, kirkkoherra Salla-Maria Viitapohja (oik.) ja diakoni David Caceres del Castillo.
Monen muistoissa Olarin kirkon kirkkosalista tulee ensimmäisenä mieleen valo, se valo, joka tulvii sisään ikkunoista – aivan niin kuin tämän juhlan kunniaksi tehdyssä kappaleessakin lauletaan. Sinäkin kotona ruudun ääressä ehkä muistelet ja kaipaat tätä valoa ja tätä valoisaa tilaa juuri nyt. Kaipuu on kova, kun on jo kulunut kuukausia siitä, kun olet voinut omin silmin nähdä tämän valon, kun on kulunut jo aivan liian kauan siitä, kun olette voineet seurakuntana kokoontua tämän alttarin ääreen murtamaan leipää ja jakamaan viiniä.
Jos selaamme Johanneksen evankeliumia vähän taaksepäin, löydämme kohdan, jossa Jeesus kertoo kuulijoilleen, kuka hän on. ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (8:12)
Missä ikinä oletkin, tuo valo, Kristus, tulvii sisään sydämesi ikkunoista. Se sama valo valaisee meistä jokaisen, eikä sen valon kirkkauteen ja lempeyteen vaikuta se onko päivä ulkona pilvinen vai onko jo yö.
Vaikka olemme juuri nyt paastonajan matkalla kohti ristiä ja kaikkein pimeintä hetkeä, se valo, pääsiäisaamun ja ylösnousemuksen valo on totta jo nyt. Ja siinä valossa – ylösnousseen Kristuksen valossa – meillä on mahdollisuus nähdä toisemme rakastavasti, anteeksiantavasti, armollisesti. Juuri niin kuin Jumala Kristuksen vuoksi näkee meistä jokaisen.