3. paastonajan sunnuntai (Oculi), Luuk. 11:14-28, Martti Vaahtoranta

1.
Kun Jumala oli luonut Adamin ja Eevan, Adam näki Eevan ja iloitsi. Adam iloitsi Herrassa. Myöskään Eeva ei ollut sokea. Eeva näki Adamin, iloitsi hänestä ja rakasti Häntä Herrassa.
Sitten Adam puhui. Hän puhui Eevalle kauniita sanoja ylistäen ääneen Jumalaa. Eikä Eevakaan ollut mykkä. Hän vastasi Adamille. Eevakin puhui Jumalaa ylistäen kauniita sanoja Adamille.
Ja Jumala vastasi Adamin ja Eevan puheeseen antaen heille silmät nähdä luomakunnan ja toistensa ihanuuden ja korvat kuulla Hänen puhettaan. Sellaisina Adam ja Eeva olivat Jumalan kasvojen himmentämättömässä valkeudessa ja rakkauden suhteessa toinen toisiinsa ihminen eli Jumalan kuva. He olivat yhden ja ainoan Kolmiyhteisen Jumalan kuva, Hänen, joka on Rakkaus ja joka oli Adamin ja Eevan suhteessa kolmantena läsnä.
2.
Entä me, Adamin ja Eevan lapset? Kuinka me puhumme? Kuinka me katsomme toisiamme?
Kaikilla meistä ei ole ketään, jolle puhua hyviä ja kauniita sanoja. Ei ole ketään, jota iloiten kuunnella. Ei ole ketään, joka katsoisi kiitollisena minuun ja joka puhuisi minulle kauniita ja hyviä sanoja. Ja niin omakin puheeni kuolee, ja katse kääntyy oman sydämen tyhjään pimeyteen.
Useimmilla meistä on kuitenkin joku. On joku, jolle puhua ja jota kuunnella, katsoa ja rakastaa. Silti tapahtuu, niin kuin tapahtuu, että käännämme selkämme ja katsomme pois, kun pitäisi katsoa päin. Tapahtuu, että sanottavaa kyllä olisi, olisi aina vain enemmän. Silti puhe patoutuu sisimpään eikä pääse sieltä ulos. Suu on sinetöity, eikä kukaan enää sano hyviä eikä kauniita sanoja.
Kaikki vaikenevat jopa silloin, kun he puhuvat. Ja kuinka suuri onkaan painostava hiljaisuus, kun mykkä henki ottaa vallan eikä kukaan enää sano mitään. Mykkä muuri nousee niiden välille, joiden pitäisi kuulla toisiaan ja puhua toisilleen, eikä muurissa ole ovea eikä sen ylikään pääse.
On hirveää olla kaksin tai isommassakin joukossa, kun sydän pakahtuu tuskasta, kiukusta, ikävästä ja ahdistuksesta, mutta suu pysyy aina vain tiukemmin kiinni. Ja sitten, kun suu vihdoin aukeaa ja kun katse kääntyy häneen, jota se on kauan välttänyt, silmät leimuavat vihaa ja ahdistusta, ja suusta sinkoutuu kauheita sanoja, kirouksia, sadattelua, syytöksiä, vihan hedelmiä ja riivaajien oppeja.
3.
Tällainen on maailmamme. Tällainen se on syntiinlankeemuksen jälkeen, ja tällaisia olemme me.
Se rikkumaton suhde Jumalaan, joka synnytti Hänen kuvakseen luodussa ihmisessä hyviä ja lämpimiä sanoja ja joka sai kaiken näyttämään kauniilta jumalallisen rakkauden valkeudessa, se elävä suhde Jumalaan, joka teki kahdesta ihmisestä Pyhän Kolminaisuuden kuvan, sitä ei enää ole. Jäljellä on enää valju ja vääristynyt heijastus siitä, mikä kerran oli kokonansa totta.
Sen tähden me, jotka on luotu näkemään toinen toisemme ja puhumaan toisillemme Jumalan kasvojen valkeudessa ja Häntä kuunnellen, sen tähden me, langenneet ihmiset, emme enää kuule Jumalan puhetta emmekä näe Hänen kasvojaan. Emme myöskään osaa puhua toisillemme emmekä kuunnella niitä, joita haluaisimme rakastaa, mutta joita usein enemmän vihaamme tai jotka ainakin unohdamme siinä yksinäisyydessä, joka sulkee meidät ovettomien seiniensä sisälle.
4.
Niin: vaikka minullakin on teidät ja vaikka minut on kutsuttu puhumaan teille Jumalan hyviä rakkauden sanoja ja tekemään Hänen armollinen läsnäolonsa vastaanotettavaksi uskossa, silti minä maanantain koittaessa istun ahdistuneena ja yksin tietokoneeni ääreen. Sen syyttävä näyttö sanoo minulle: ”Kirjoita saarna! Kirjoita saarna!” Mutta minä olen tyhjä ja köyhä enkä tiedä, mitä sanoa teille, etten puhuisi täyteen pakatun, pahan sydämeni kyllyydestä, vaan Jumalan sydämeltä ja Hänen suullaan Hänen rakkautensa sanoja teille.
Herra Jeesus Kristus on kyllä omalla pyhällä elämällään ja vuodatetulla verellään lunastanut minutkin pahan vallasta. Meidät on kasteessamme siirretty pimeydestä Hänen ihmeelliseen valkeuteensa. Se on varmasti totta.
Pirut ja perkeleet on ajettu meistä pois. Jumala itse on asettunut niiden tilalle asumaan meissä. Emme saa aliarvioida Pyhän kasteen voimaa, emme omassa elämässämme emmekä myöskään koko eurooppalaisessa kulttuurissamme, vaikka niin kovin harva meistä sitä enää elää elämässään todeksi. Yhä virtaavat kasteen eläväksi tekevät vedet.
Tämä ihmeellinen pelastuksen lahja on meillä kuitenkin vasta uskossa. Emme elä vielä näkemisessä. Pahalla on vielä oma, rajoitettu valtansa yrittää tuhota Jumalan hyvät työt, ennen kuin se itse syöstään pohjattomaan kuiluun, siihen, mistä se ei koskaan enää nouse meitä uhkaamaan, ei enää sitten, kun olemme perillä Jumalan ikuisessa taivaan valtakunnassa.
5.
Siihen asti on kuitenkin taisteltava. Vasta perillä saamme levätä. Vielä pitää vaeltaa ja taistella.
Emme kuitenkaan taistele yksin. Meidän puolestamme taistellaan.
Hänestä, joka on pahan vallat jo voittanut ja joka voittonsa perusteella taistelee niitä vastaan meissä ja meidän keskellämme, kertoo päivän evankeliumi. Se kertoo kyllä myös perkeleistä, jotka pitävät ihmisiä vallassaan. Ennen kaikkea kuitenkin se kertoo Jumalasta, joka on kaiken Herra ja joka yhdellä ainoalla sanalla Poikansa suusta ajaa riivaajat pois. Yhdellä ainoalla sanalla Jumalan Poika ”tekee tyhjäksi Perkeleen teot ja karkottaa kimpustamme riivaajat.
Puhe ”riivaajista” tuntuu tosin meistä oudolta. Emme ole tottuneet ajattelemaan, että näkyvässä maailmassamme liikkuisi näkymättömiä voimia, jotka ottavat ihmisen valtaansa ja teettävät hänellä tekoja, joita hän ei muuten tekisi. Emme koe ympärillämme olevan henkivaltoja, jotka puhuvat riivatun kautta tai estävät häntä tekemästä niitä tekoja, joita hän tahtoisi tehdä. Sillä tavoin ne sulkevat ihmisen vankilaan, josta ei näe ulos ja johon ei ole tietä sisälle.
Raamatun aikoihin riivaajat olivat kuitenkin osa arkipäivää ja kaikkien kokemusmaailmaa. Myös lähetysmailla saattaa länsimaalainen kristitty täysin valmistautumatta kohdata riivaajien vallan. Omasta elämänpiiristämme emme sitä kuitenkaan samassa muodossa tunne, emme siitä huolimatta, että uskomme Raamattuun Jumalan sanana ja pidämme tänäänkin kuultua kertomusta riivaajan poisajamisesta täytenä totena.
Silti se sama paha, joka meille oudolla tavalla riivasi uhrejaan Jeesuksen ajan Israelissa, on työssä myös meidän keskuudessamme. Sama elämän ja Jumalan vihollinen on töissä jopa silloin, kun ruumiin tai sielun sairaus käy kimppuumme. Sama elämän vihollinen toimii tuhoavaa työtään tehden myös silloin, kun sen uhri on täysissä järjissään eikä vieraan henkivallan tahdottomasti vietävänä eikä heiteltävänä.
Paha nimittäin etsii aina omaan ympäristöönsä sopivan tavan toimia. Se on kuin kameleontti, joka muuttaa itsensä taustansa väriseksi.
Lähetysmailla ja Raamatun maailmassa, jossa elettiin ja eletään jatkuvasti tietoisina henkivalloista, jotka ympäröivät ihmisiä, riivaajat ottivat näkyvällä tavalla uhrinsa saaliikseen riepotellen heitä ja huudattaen heillä kaikenlaista kauheaa. Meidän ympäristössämme pahan on sen sijaan toimittava ”järkevästi”, koska meidän kulttuurimme on niin viileän rationaalista ja mekin niin ”järkeviä”. Niin me ainakin luulemme.
Silti valistunut, moderni aikamme ja meidän oma järkemme eivät meitä kuitenkaan suojele pahan hyökkäyksiltä. Se, mitä valistuneissa länsimaissa ja kristillisellä Venäjällä on tapahtunut viimeisten puolentoista sadan vuoden aikana, puhuu omaa, selvää kieltään, jota ei tarvitse tulkita! Mihin hirveyksiin ilman pienimpiäkään tunnontuskia ovatkaan sivistyneet ja valistuneet ihmiset, joskus jopa Jumalan nimeä lausuen osallistuneet!
6.
On siis myös sellaista ”riivattuna olemista”, josta me tahtovina ihmisinä kannamme täyden vastuun Jumalan ja ihmisten edessä. Riivaajahenget ottavat käyttöönsä sen pahan, joka meissä asuu. Ne saavat meidät omasta halustamme tekemään asioita, joita parannuttuamme, käännyttyämme ja uskoon tultuamme häpeämme ja syvästi kadumme – tai sitten paadumme ja hukumme niiden mukana. Ne ovat sekä syntiä että riivaajien työtä.
Tästä ei kuitenkaan ollut yleensä kysymys silloin, kun Jeesus paransi sairaita ja riivattuja. Vain yhden kerran Hän näyttää pitäneen myös sairasta syyllisenä tilanteeseensa. Muuten Jeesus parantaa niitä, jotka ovat sairauden tai riivaajien uhreja. Se on sellaista pahan runtelua, johon nähden ihminen on tahdoton kuin perhonen hämähäkin verkossa. Kimppuumme käyvä paha lamaannuttaa ja mykistää meidät.
7.
Kun siis Jeesus ajaa pois riivaajia, Hän käy sen pahan kimppuun, johon emme aina itse ole syyllisiä, vaan enemmän sen uhreja. Se ei tietenkään tarkoita, että Raamatun riivatut olisivat Jumalan edessä kokonaan syyttömiä ja synnittömiä. Sama koskee meitä, kun riivaajat käyvät väkevinä koettelemuksina kimppuumme ilman, että me toivottaisimme ne tervetulleiksi. Kaikki me olemme langenneita syntisiä ja Jumalan armon tarpeessa.
Se ei sen sijaan ei ole riivattujen omaa syytä, että he eivät näe, eivät kuule eivätkä osaa puhua, ei myöskään se, että riivattu sätkii maassa, tai se, että hänet joudutaan kahlehtimaan, jottei hän karkaisi. Eikä sekään ole meidän syntimme välitön seuraus, että sairaus sitoo meidät vuoteeseen tai masennus sulkee sielumme ikkunat ja ovet.
On kyllä kyse syntiinlankeemuksen seurauksista, kun puhumme syyttään riivatuista ja sairaista. Syntiinlankeemus päästi riivaajat valloilleen. Niin se, mikä toteutui kerran kertakaikkisesti, toteutuu aina uudelleen:
Jumala luo kauniin maailman ja antaa sen ihmiselle, joka on Hänen ihana kuvansa. Ihminen asuu Jumalan suurten lahjojen keskellä ja on itse lahjoista suurin. Me kuitenkin rakastumme lahjaan sen Antajan sijasta. Emme katsokaan Häneen emmekä näe Häntä siinä peilissä, joka meidän rakkaiden lähimmäistemme kasvot ovat. Emme kuule Hänen puhettaan, ja luulemme olevamme yksin.
Mutta emmehän me ole yksin: kasteessamme Pyhä Henki synnytti meidät uudesti, ja Herra Jeesus asettui sydämemme valtaistuimelle. Hänessä koko Pyhä Kolminaisuus otti sijan meissä. Epäusko kuitenkin ajaa Herran pois sydämemme kodista, juuri siitä, jota Hän sanallaan ja sakramenteillaan puhdistaa ja kaunistaa, jotta meidän olisi siinä hyvä olla ja jotta voisimme nähdä Hänen rakkaat kasvonsa.
Me kuitenkin katsomme poispäin. Käytämme kaikki Jumalan hyvät lahjat, mutta emme tee sitä Hänelle kunniaksi emmekä lähimmäisemme parhaaksi. Ei, me ajattelemme, että ”näin on hyvä, ja minä olen itse itselleni riittävä” ja ”etten tarvitse ketään enkä mitään”.
8.
Se ei ole kuitenkaan totta. Niin ei ole ”hyvä”. Emme ole koskaan itse itsellemme riittäviä. Meidät on luotu suhteeseen toinen toistemme ja ennen kaikkea Jumalan kanssa.
Ja tyhjiö täyttyy aina. Mistä Jumala-suhde puuttuu, sinne tulee joku toinen tilanne. Siihen sydämeen, jossa Jeesus ei asu, muuttaa pian aivan toisennäköistä väkeä.
Kuin rietas henki lähtee ihmisestä, niin hän vaeltaa karkeita paikkoja, ja etsii lepoa; ja kuin ei hän löydä, niin hän sanoo: minä palajan minun huoneeseeni, josta minä läksin. Ja kuin hän tulee, löytää hän sen luudilla lakaistuksi ja kaunistetuksi. Silloin hän menee ja ottaa kanssansa seitsemän muuta häntä pahempaa henkeä, ja kuin he sinne tulevat, asuvat he siellä: ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset.
Näin on käynyt ihmiselle, joka halusi ”olla niin kuin Jumala”. Näin on käynyt kristilliselle kulttuurillemme, joka kieltää omat juurensa ja luulee itse hankkineensa kaiken sen hyvän, mistä runsain määrin nautimme. Tällä tavoin valistunut ja moderni aikamme avaa kauniin ja siistin, mutta sisäisesti tyhjän asuntonsa ovet riivaajien tulla – ja ne tulevat varmasti.
9.
Mutta kaikki riivatut eivät ole henkilökohtaisesti syypäitä juuri niihin vammoihin, joita paha vaikuttaa heissä. Usein sairaat ja kiusatut joutuvat kantamaan enemmän yhteisen synnin seurauksia kuin ne terveet ja vahvat, jotka eivät näe niitä itsessään.
Samalla heissä kuitenkin kirkastuu se voitto, jonka Jeesus, Jumalan Poika, saavutti kaikesta pahan vallasta. Ja kuinka se kirkastuukaan!
Jeesus kuitenkin voitti pahan merkillisellä tavalla. Hän asettui itse pahan kiusattavaksi ja antoi lastata sen seuraukset täysimääräisesti harteilleen. Jumalan Poika kärsi täyden rangaistuksen meidän puolestamme kaikesta siitä, mihin olemme yhdessä isiemme kanssa tehneet itsemme syypääksi. Kuollessaan ristillä Hän murskasi käärmeen pään, ja noustessaan kuolleista Hän tallasi pahan jalkoihinsa.
Sen tähden tämän päivän evankeliumi on meille äärimmäisen lohdullinen. Enemmän kuin pahan vallasta se puhuu Jumalan pelastavasta ja parantavasta voimasta, jolle paha ei mahda mitään. Herra Jeesus avaa oman suunsa sanalla sen vankilan, jossa olemme mykkien ja kuurojen henkien kiusattavana sekä omasta syystämme että ilman välitöntä omaa syytämme, mutta jonka ovea emme saa itse auki.
Ennen muuta Jeesus avaa sen vankilan, johon syyllisyytemme on meidät sulkenut. Hän tekee sen, mitä kukaan muu ei voi tehdä: Hän antaa kaikki syntimme anteeksi! Se on se kuolinisku, jonka Jeesus antaa riivaajille, jotka vaivaavat meitä. Sille ne eivät mahda mitään!
Jeesus auttaa kuitenkin meitä myös ulos synnin seurausten vankilasta. Hän tekee sen ensinnäkin käyttäen avukseen kaikkea sitä maallista hyvää, josta nautimme, kuten modernia lääketiedettä ja psykoterapiaa. Niissäkin Jumala itse toimii meidän parhaaksemme luomisensa ”vasemmalla kädellä”.
Silti Jeesus säilyttää itsellään vapauden myös pelkällä Sanallaan ajaa pois ne riivaajat, jotka sulkevat korvamme kuulemasta Hänen rakasta puhettaan ja suumme puhumasta hyviä sanoja ja silmämme näkemästä Hänen rakkautensa ihanuutta – ja toinen toisiamme. Jeesus avaa armonsa Sanalla sydämemme suljetun oven, ja niin näemme, että ulkona sittenkin paistaa aurinko, että linnut laulavat ja että meidän lähellämme on paljon hyviä, rakkaita ihmisiä, niitä, jotka odottavat meidän hyviä, kauniita sanojamme ja katsetta, jossa ei ole vihaa eikä epätoivoa, vaan iloa, kiitollisuutta, hyvää mieltä ja rakkautta.
Herra Jeesus avaa meidät näkemään oman rakkautensa täyden kirkkauden. Siinä valossa, joka sovituksen ristiltä ja ylösnousemuksen aamusta loistaa meidän pimeyteemme, näemme myös lähimmäisemme, jotka tarvitsevat meitä ja joita me tarvitsemme yhteisellä, vaikealla vaelluksellamme Ristin Herran jalanjäljissä kohti ikuista kirkkautta. Siellä ei enää tarvitse taistella. Siellä vain iloitaan ja kiitetään. Sinne Jumala meitä kaikkia johdattakoon! Amen.