Leipä miehen tiellä pitää. Leivättömän pöydän ääreen joutuminen tietää vankilaan joutumista. Miksi leipä pitää miehen tiellä. Toisaalta viitataan varmaankin samaan kuin sanonnassa armeija marssii vatsallaan. Leipä kuvaa peruselintarviketta yleensä sitä mitä syömme henkemme pitimiksi. Niin sanotuissa miesten töissä on energiaa kulunut paljon. On tarvittu tuhtia ravintoa. Voitaisiin ehkä nähdä myös yhteys tiellä pysymisen ja leivättömän pöydän välillä. Rikoksen polulle astuminen ei suinkaan ole mikään oikotie onneen. Materiaalisesti saattaa ainakin jonkin aikaa kannattaa, mutta siihen se sitten jääkin. Miehen on ollut hankittava elanto perheelleen. Kenties on pitänyt lähteä pitkienkin taipaleitten päähän työtä etsimään. Leivättömän pöydän ääressä ei ihminen enää ole itsensä herra. Hän on riippuvainen toisten antamasta ravinnosta. Menee toimeentulo myös perheeltä. Menee pilalle niin oma kuin läheistenkin elämä. Leipä merkitsee elämän edellytyksiä ylipäätään. Siksi pyydämme Herran rukouksessakin Jumalalta jokapäiväistä leipää.
Ihminen ei kuitenkaan elä yksistään leivästä. Siksi rukoilemme ruokarukouksen. Siksi kiitämme Jumalaa, vaikka vuosi olisikin katovuosi. Joillakin on ollut kaksi katovuotta peräkkäin; tämä lisää entisestään koventuneen kilpailutilanteen tuottamaa taakkaa. On kuitenkin pahemmastakin selvitty. Läpi hallavuosien. Runebergin kansallisromanttinen runo Saarijärven Paavosta ei ole vailla todellisuuspohjaa. Läpi kansan rivejä harventaneiden nälkävuosienkin Suomen kansa on historian saatossa kestänyt Jumalan armosta. Paavokin sai runossa kokea kaksi perättäistä hallavuotta. Niiden on sanottu (Alanen, 1948, 144) antavan kuvan siitä, minkälaisessa tilanteessa suomalainen talonpoika eli ajankohtana, jolloin metsät eivät antaneet enää niin runsasta riistaa kuin menneinä rikkaampina aikoina, mutta ei vielä liioin metsien puuarvoakaan osattu hyväksi käyttää ja maanviljelystekniikkakin oli varsin puutteellista.
Uupunut vaimo jo sanoo miehelleen, että Herra on hylännyt heidät. Paavo on kuitenkin yhä sitkeä työssään kuin uskossaankin ja lausuu vain, ettei Herra hylkää, vaikka hän koettelee. Hän lisää yhä ponnistuksiaan, kaivaa kaksin verroin ojia, kaivaa ne kaksi kertaa syvemmiksi, myy karjansa, ostaa siementä ja tekee kaiken, mitä on ihmisen tehtävissä, mutta kuitenkin odottaa satoaan Herralta. Paavon uljas taistelu päättyy voittoon. Kultainen laiho kimmeltää syksyn tullen pellolla. Paavo polvistuu pellolleen, ja hänen kiitoksensa on yhä sama luottavainen uskon sana, joka on ollut hänen rukouksensa vastoinkäymisten kohdatessa: Herra ei hylkää, vaikka koettelee.
Runon sanoma ei kuitenkaan pääty yksilöiden oman onnen ja siunauksen kuvaamiseen, vaan lahja ohjaa antamaan kiitollisuudella omastaan, näkemään ja asettumaan toisen hädänalaisen asemaan. Paavon tätä vilkasverisempi vaimo, joka on polvistunut rukoukseen hänen kanssaan, innostuu riemuissaan lausahtamaan, että nyt on aika heittää pettu syrjään ja leipoa puhdasta leipää. Paavo säilyttää riemuitessaankin levollisuutensa ja lausuu jalosti: Nainen, nainen, vain sitä kannattaa koetella, joka ei hylkää hätään joutunutta lähimmäistään. Sekoita sinä leipään pettua puoliksi, sillä naapurin pellolla on halla käynyt.
Runo ja legenda Saarijärven Paavosta on kuin kotoinen pyhimystarina. Ruotsalaisen piispan Nathan Söderblomin mukaan pyhimys on henkilö, joka tekee muille helpommaksi uskoa. Juuri sellainen tämä uskollinen uurastaja on. Meidän on toisaalta tehtävä kaikkemme kuin kaikki olisi meistä kiinni silti on aina muistettava, että viime kädessä kaikki tulee Jumalan kädestä. Erityisen puhutteleva Paavon hahmo oli vaikkapa sotien jälkeisenä jälleenrakennusaikana, mutta näyttää siltä, että häntä tarvittaisiin vieläkin. Saarijärven Paavo näyttäisi olevan raamatullisen uskonluottamuksen ruumiillistuma. Hänen hahmossaan on selkeitä kaikuja vanhan liiton hurskaista, kuten Aabrahamista ja Jobista. Profeettojen tavoin hän ohjaa näkemään myös lähimmäisen hädän. Tasauspäivän anti ja nälkäpäiväkeräys kuuluvat yhteen kiitospäivän kanssa kuten maaseudun tukihenkilöprojektikin.
Paavon tapaus on pikemminkin selviytymis- kuin menestystarina. Ulkonaisesti elämä tuskin kääntyi ruusuilla tanssimiseksi kohtuullisen sadon jälkeenkään. Kunhan elämisen perusedellytykset säilyivät. Kyseessä oli materiaa kestävämmän perustan löytäminen elämälle. Kertomus elämästä suuremmassa kädessä. Sen evankeliumi on kertomus Jumalan uskollisuudesta siitä, että hän pitää huolta ja kannattelee elämäämme, vaikka vaikeaakin on.
Vähän samantapaisesta elämänkokemuksesta kertoo myös emerituspiispa Sariolan äskettäin ilmestynyt kirja nimeltä Kipua ja siunausta. Hänen elämänsä kipuihin ja siunauksiin ovat kuuluneet mm. vaikeasta lihassairaudesta kärsivän pojan isänä oleminen, varhaislapsuuden etenevästä keskushermoston rappeutumisesta kärsivän tyttären vaarina oleminen ja omat sydänvaivat. Sariola kirjoittaa: Mielestäni tällaisessa pohdiskelussa on olennaista oivaltaa se, ettei kukaan meistä selviä terveenä ja vammattomana elämän läpi. Sairaus, puutteellisuus ja heikkous ovat osa ihmisen elämää, varsinaista, oikeaa ja rikasta elämää. Suostutaanko tähän elämän haurauteen ja murtuneisuuteen vai ei, siitä on syvimmältään kysymys. Kun suostutaan, vammaiset, heikot ja epäonnistuneet voivat elää tasaveroisina terveiden ja ulkonaisesti menestyvien rinnalla. Ihmisen arvoa ei mitata hänen saavutustensa perusteella, vaan hän on arvokas sellaisenaan.
Tällainen pohdinta kumpuaa jo luomisuskon perusteista. Päivän evankeliumi tuo tähän kuitenkin vielä syvemmän näkökulman näkökulman iäisestä elämästä, josta olemme jo nyt osallisia uskon lahjan kautta. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän. Tulee ja antaa. Jumalan olemus on antaa, ei ottaa. Tässä on evankeliumin ydin. Ennen meidän tekojamme ja ratkaisujamme Jumala on jo toiminut. Jeesus sanoo: Minä olen elämän leipä. Hän on. Tässä on perusta meidän olemisellemme hänen seurassaan ja hänen ominaan. Tie on jo valmistettu meidän käydä hänen seurassaan ja kantamanaan. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään. Hän on jo tullut ja hän on. Me saamme tulla sellaisena kuin olemme. Ehtoja ei aseteta. Jokainen joka tarvitsee Kristusta on tervetullut. Me olemme kuitenkin matkalaisia emme vielä perillä olemme kotimatkalla. Ihminen on aina myös tuhlaajapojan paikalla, etsijänä, kyselijänä ja katujana, syntejään itkevänä, luonnostaan lymyävänä ja vastuutaan pakoilevana kuin Aadam metsän Eedenin tiheikössä. Kuten Paavali kirjoittaa: Koska me olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.
Lainaan vielä tähän loppuun pätkän piispa Sariolan pohdintoja vammaisen poikansa keskustelemansa ja kokemansa pohjalta. Kaikkein viheliäisintä on ns. menestyksen teologian väite, että ihmisen parantuminen ja elämässä onnistuminen on jokin erityinen merkki ellei peräti ehto Jumalan armoituksesta. Tällainen epäraamatullinen opetus herättää vammaisessa ja hänen perheessään vain ahdistuneisuutta. Jumalan kiitos, apostoli Paavali opettaa aivan toisin! Vaikka hän oli kolme kertaa pyytänyt Herralta, että tämä ottaisi pois hänen ruumiissaan olevan pistävän piikin, häntä jatkuvasti vaivaavan ruumiillisen vamman, Herra vastasi hänelle: Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. (2. Kor. 12:8-9).