Jumala antoi oman Poikansa syntyä ihmiseksi, että me ihmiset pääsisimme Jumalan luo. Jeesus avasi meille tien Jumalan luo. Tätä tietä, elämän tietä, taivaaseen johtavaa tietä Hän kutsuu meitä tänäänkin kulkemaan.
Jeesus opetti taivastien kulkemista arkipäivästä otettujen esimerkkien kautta. Päivän evankeliumi kuvaa palvelijan ja isännän välistä suhdetta. Oikeastaan palvelijaksi käännetty kreikan kielen sana dûlos tarkoittaa orjaa. Isännällä oli yksi orja, jonka tehtävänä oli tehdä niin sisä- kuin ulkotyöt.
Kun ulkotyöt oli tehty, edessä oli vielä ruoan valmistaminen isännälle. Vasta sitten oli mahdollisuus itse ruokailla.
Työmäärä tuntuu yhtäkkiä kohtuuttomalta, mutta Jeesus sanoo, että ei palvelija tästä mitään erityistä kiitosta ansaitse. Paljon hän tekee, mutta hän tekee sen, mitä hänen tuleekin tehdä. Se on hänen osansa, hänen elämänsä.
Kristittyinä, Jeesuksen opetuslapsina meidät on kutsuttu seuraamaan Jeesuksen opettamaa palvelevaa elämäntapaa. Kun me niin teemme, meitä ei kuulu tästä erityisesti kiittää. Näin Jeesus meille tänään sanoo. Aluksi ajatus hieman yllättää.
Olemme tottuneet siihen, että hyvistä teoista on paikallaan kiittää. Siksi seurakunnassakin yritämme muistaa kiittää vapaaehtoisia heidän tärkeistä palvelutehtävistään.
Kiitos kannustaa, rohkaisee, osoittaa arvostusta. Emme me näitä rohkaisun, kiitoksen sanoja liiaksi toisillemme sano.
Ajattelen, että Jeesus tahtookin sanoa, että kristityn ei itsensä tulisi odottaa kiitosta työstään tai ei ainakaan tehdä hyviä tekojaan kiitoksen tähden, huomion ja arvostuksen tähden.
Jeesus kutsui tällaisia hyväntekijöitä tekopyhiksi. Vuorisaarnassa hän opetti: ”Kun siis autat köyhiä, älä toitota sitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:2)
Siksi Jeesus meitä tänään opastaa: ”Niinpä teki, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”
Jeesuksen mukaan hyvät teot, lähimmäisen palvelu ja auttaminen kuuluvat Jumalan lapsen elämään. Ei niillä pidä pröystäillä eikä kerskailla. Hyvät teot ovat Jumalan vaikutusta, Jumalan tekoja, armon tekoja meissä.
Kiitoksen kaipuu ei kyllä ole kaukana yhdestäkään meistä. Väistämättä teot nousevat mieleen. Paavalikin tunnisti omat työnsä ja tekonsa Jumalan valtakunnassa. Hän jopa kirjoitti korinttilaisille: ”Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä.” Näin sanoessaan hän vertaa itseään muihin apostoleihin.
Kerskailulta vaikuttava toteamus.
Mutta onneksi itselleen ja onneksi meille kaikille Paavali jatkaa: ”En tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani.”
(1 Kor. 15: 10)
Paavali opettaa, että Jumalan armo ei välitä vain syntien anteeksiantoa vaan antaa myös voiman lähimmäisen rakastamiseen ja palvelemiseen. Siksi on täysin väärin ja epäoikeudenmukaista vaatia itselle kiitosta asiasta, josta kiitos kuuluu yksin Jumalalle.
Mutta tällaisia me olemme: kiitoksen ja arvostuksen etsijöitä myös Jumalan valtakunnan työssä.
Me olemme monella tapaa hauraita ja vajaita, koska olemme vielä matkalla. Emme ole vielä perillä. Kilvoituksemme on vielä kesken. Tämä meidän tulisi aina muistaa, elämämme loppuun asti. Kilvoituksemme on vielä kesken.
Siksi me niin kipeästi tarvitsemme Jeesuksen opastusta, että me oikeassa suunnassa pysyisimme. Vuorisaarnassa Jeesus edelleen opastaa seuraajaansa: ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee.” (Matt. 6: 3)
Jeesuksen vaatimukset tuntuvat kohtuuttomilta. Voiko kukaan niitä täyttää? Tätä me pienet ja heikot ihmiset kyselemme.
Jeesuksen kuva viimeisestä tuomiosta on kuitenkin lohdullinen. Jeesuksen tahdon täyttäjiä on ja heitä on paljon. Heitä on paljon, joille Jeesus viimeisenä päivänä sanoo: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 25: 34-36)
Silloin kutsutut ihmeissään kyselevät: Herra, milloin me tämän olemme tehneet? Milloin olemme nähneet sinut nälissäsi, kodittomana, sairaana, vankilassa?
Hyvät työt on tehty huomaamatta, ilman kiitoksen kaipuuta. Vasen käsi ei ole tiennyt mitä oikea tekee.
Tällaisella ihmeellisellä matkalla me olemme. Päivä päivältä Jumala tekee meissä työtään, muovaa meitä Poikansa kaltaiseksi. Niin kuin 1.Johanneksen kirjeestä luemme: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1 Joh. 3: 2)
Jumalan tahto on, että me niin sisäistämme Jumalan lapsen osan, että emme kiitosta etsi, emme kiitosta kaipaa. Palvelemme pyyteettömästi, koska se on Jumalan tahto.