Tanskalaislehden ja myöhemmin myös joidenkin muiden länsimaalaisten lehtien profeetta Muhammedista julkaisemat pilakuvat ovat synnyttäneet suuren kohun muslimimaissa. Lännessä ei ole ymmärretty, kuinka näin on voinut käydä. Täällä on totuttu siihen, että sitä, mitä kristityt pitävät pyhänä, voidaan pilkata suvaitsevaisuuden ja lehdistönvapauden nimissä mielin määrin ilman minkäänlaisia seurauksia. Kun muslimit eivät näytä hyväksyvän, että heidän profeetastaan tehdään pilaa, ja nousevat puolustamaan häntä jopa sytyttämällä lähetystöjä tuleen, ollaan ihmeissään. Täydellisenä yllytyksenä muslimien voimakkaat reaktiot, joita ääriainekset tarkoituksellisesti lietsovat, eivät silti tulleet. Esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi keskiviikkoillan televisio-ohjelmassa varmasti aivan oikein, että länsimaiden ja islamilaisen maailman välille on kasautunut syviä jännitteitä, ja vastaavanlaisen liikehdinnän, minkä pilakuvat laittoivat alulle, olisi ennen pitkää laukaisut jokin muu tekijä. Mutta islaminuskon luonnetta ei lännessä joka tapauksessa yleensä tunneta, ja samalla muslimien käyttäytymisen syytkin jäävät usein hämärän peittoon.
Islam ei ole pelkästään uskonto vaan samalla myös poliittinen järjestelmä. Islam ei määrää tarkasti, millainen valtiomuodon tulee olla, mutta se vaatii vallan itselleen. Islamilaisten maiden asukkaat elävät kokonaan toisenlaisessa todellisuudessa kuin läntinen maailma, missä valtio ei valvo kaikkea eikä valtiovallan katsota olevan vastuussa kaikesta mahdollisesta.
Uskontona Islam ei kuitenkaan syvimmässä mielessä välttämättä eroa tämän päivän länsimaisten ihmisten uskonnollisesta ajattelusta. Yhä useammat läntisen maailman ihmiset ajattelevat, että Jumala voi antaa pahat tekomme helposti anteeksi, noin vain ilman mitään ongelmia, koska hän on hyvä ja armollinen. Jumalan anteeksianto on meitä jo ikään kuin valmiina odottamassa, kun teemme jotain väärää, eikä meillä ole mitään syytä tuntea varsinaista syyllisyyttä Jumalan edessä tekojemme johdosta.
Islamin jumalakuva on samankaltainen. Islamin usko korostaa Jumalan armollisuutta. Jumalan useimmin toistuvia nimiä islamissa ovat Armollinen ja Armahtaja. Taivaaseen päästään, kun rukoillaan, paastotaan, annetaan almuja ja käydään ainakin kerran elämässä pyhiinvaellusmatkalla Mekassa, jos varat sen sallivat. Mutta ne, jotka eivät täytä asettuja ehtoja, Jumala voi niin halutessaan armahtaa. Ihmisen pahat teot eivät kosketa ja satuta Jumalaa, koska hän on suuri ja ymmärtää ihmisen heikkoutta ja rajallisuutta. Taustalla on ajatus, että syntiinlankeemusta kristinuskon opettamassa merkityksessä ei ole tapahtunut. Islamin mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä eikä suinkaan perisyntinen, ja olisi Jumalan pilkkaamista ajatella, että ihminen pystyy synnillään turmelemaan sen, minkä Jumala on luonut.
Muslimien jumalakuvasta seuraa, että he eivät tarvitse Vapahtajaa. Muslimien parissa elänyt lähetystyöntekijä kertoo Islamia käsittelevässä kirjassaan, että jotkut hänen muslimiystävänsä ovat täynnä tietynlaista ylpeyttä sanoneet: “Minä kannan omat syntini.”
Kristillinen jumalakuva herättää muslimeissa kauhistusta. Jumalan syntyminen ihmiseksi on heille mahdoton ajatus. Koraanissa sanotaan: “Armahtaja on ottanut itselleen pojan. Tavattomia te (kristityt) väitätte! Taivaat uhkaavat revetä, maa haljeta ja vuoret luhistua kokoon sen tähden, että he väittävät Armahtajalla olevan poika. Jumalan ei sovi ottaa itselleen lapsia.” Jumalan Pojan ristinkuolema on muslimeille epäilemättä vielä suurempi pahennuksen aihe. Jeesuksen ristiinnaulitseminen kielletään, vaikka häntä ei edes pidetä Jumalan Poikana vaan ainoastaan yhtenä profeettana. Koraanissa todetaan: “He sanoivat: ’Totisesti olemme surmanneet Messiaan, Jeesuksen Marian pojan, Jumalan lähettilään’, mutta eivät he ole surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä.”
Raamatun opettama Jumalan armo on kokonaan toisenlaista kuin se helposti ja kevyesti ihmisen osaksi tuleva Jumalan armollisuus, johon monet länsimaiden ihmiset ja myös muslimit uskovat. Raamatun mukaan Jumalan armo ei ole halpaa vaan kallista armoa. Se ei ole armoa, jota Jumala jakaa suosiollisesti, jos hän niin hyväksi näkee. Se on armoa, joka maksoi Jumalalle kaiken ja kalleimman, hänen ainoan Poikansa hengen.
Koraanin etäisenä ja kaukaisena pysyvän Jumalan armollisuus on epämääräistä hyväntahtoisuutta. Raamatun Jumala on rakastava Isä, joka rakastaa henkilökohtaisesti ja palavasti jokaista ihmistä. Raamatun Jumala tulee luomansa ihmisen luo, astuu ihmisen historiaan ja syntyy yhdeksi meistä, kärsii ja kuolee ja sovittaa syntimme. Islam ei näe tarvetta siihen, että synnit täytyisi sovittaa. Raamatun mukaan synti koskettaa syvästi Jumalaa ja erottaa ihmisen hänestä. Katkennut yhteys Jumalan ja ihmisen välillä voi korjautua vain, jos synti tuomitaan, sovitetaan ja tuhotaan. Tämän tunnustaa jokainen, joka on tullut sydämessään tuntemaan syntinsä. Ja hän tunnustaa myös sen, että Jumala, joka tekee kaiken puolestamme, ottaa syntimme omikseen ja kärsii niiden tähden, on todella armollinen Jumala, käsittämättömän ja mahdollisimman armollinen Jumala.
Vain Jumalan Kristuksessa osoittama armo ja rakkaus poistaa syyllisyyden, antaa hyvän oman tunnon ja lahjoittaa lapsen oikeuden. Jeesuksen tähden meillä on lupa uskoa, että Jumala on myös meidän rakastava isämme. Islamiin ei kuulu tällaista luottavaista Jumalan ja ihmisen välistä isä-lapsisuhdetta, ei myöskään mihinkään muuhun uskontoon. Ihminen on Islamin mukaan Jumalan palvelija ja orja. Samalla hän on Jumalan kalifi, Jumalan edustaja, maan päällä. Tämä tekee ihmisestä suuren, mutta Jumalan kuva ja Jumalan lapsi ihminen ei ole.
Päivän evankeliumissakin kyllä verrataan Jumalan ja kristityn suhdetta isännän ja palvelijan suhteeseen tai isännän ja orjan suhteeseen. Alkukielen sana, joka on käännetty palvelijaksi, tarkoittaa nimenomaan orjaa. Kysymys on kuitenkin erikoisesta orjuudesta, vapaaehtoisesta orjan asemaan asettumisesta. Jumalan palveleminen on mitä luonnollisin asia ihmisen elämässä, ja ihminen on Jumalan rinnalla niin pieni, että hän ei ole ansainnut orjankaan asemaa. Kristitty tietää tämän ja tunnustaa, että hän on arvoton palvelija eikä ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin sen, minkä oli velvollinen tekemään, kuten päivän evankeliumissa sanotaan. Muslimi, joka kantaa omat syntinsä, ei sen sijaan pidä itseään täysin arvottomana ja ansiottomana, vaan katsoo voivansa tehdä ansiollisia tekoja Jumalan edessä.
Kristitty ei palvele Jumalaa haluttomasti ja pelkästä velvollisuudentunnosta vaan vapaasti ja iloisesti. “Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään” tarkoittaa: sen, mikä kuului tehdä, mikä oli luonnollista tehdä. Kristitty haluaa palvella vapaaehtoisena orjana Taivaallista Isäänsä, koska mikään ei sen ole parempaa.
Mutta kun katsomme itseemme, emme löydä sydämestämme tällaista vilpitöntä, iloista ja vapaata halua palvella Jumalaa hänen itsensä takia ilman mitään palkkion toivoa. Katsokaamme sen tähden Kristukseen. Katsokaamme häneen, joka antaa meille halun palvella Jumalaa ja lähimmäisiämme. Katsokaamme häneen, joka ei – vaikka oli Jumalan Poika – tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi meidän puolestamme. (Matt. 20.28) Katsokaamme häneen, josta filippiläiskirje (Fil. 2:5-8) todistaa: “Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”