Laula se

Lähtösaarna Turun tuomiokirkossa

Suo voimaa kilvoitella

Jokin aika sitten selasin virsikirjan miltei kokonaan läpi, kun etsin tiettyyn tilanteeseen sopivaa kiitosvirttä. Löytyihän se lopulta, mutta samalla tulin väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kirjassa on monta monituista tuttua virttä, jota en vähään aikaan ole veisannut enkä edes kuullut. Niillä tuntui selvästi olevan jotakin yhteistä.

Yhteistä niillä oli ensiksikin juuri se, että ne olivat tuttuja. Ne olivat tuttuja jo lapsuudesta asti, kansakoulun ja oppikoulun aamuhartauksista, ja paljosta käytöstä sen jälkeen. En osaa sanoa, milloin niiden käyttö on alkanut hiipua, mutta minusta tuntuu, että muutos painottuu tälle vuosituhannelle tai ehkä osin jo 90-luvulle.

Toinen yhteinen piirre noissa virsissä on niissä heijastuva hengellinen kokemus, joka ei päästä itseä helpolla. Joidenkin mielestä sellainen on kovin raskasta ja synkkää: juuri sitä kaiketi on haluttu väistää, kun niiden tilalle on sittemmin noussut uusia suosikkeja. Minä juutuin nyt jostakin syystä erityisesti lukemaan virttä 402, joka alkaa ”En tehdä hyvää voisi, oi Herra, milloinkaan”. Taisin vähän hyräilläkin, koska pidän sen sävelmästä tavallista enemmän.

Virsi peilaa veisaajansa elämää ja mielenlaatua siitä lähtökohdasta, ettei kaikki tosiaankaan ole kohdallaan: ”Lastasi harhaavaa johdata armollasi.” Kaikki kahdeksan säkeistöä ovat tähän liittyvää erittelyä ja rukousta. ”Suo, ettei viha voittaa saa koskaan sydäntä”; ”Suo, ettei langettaisi menestys tieltäsi”; Suo, etten kadehdi toisilta lahjojasi”; ”Myös vastoinkäymisten suo tehdä nöyremmäksi”; ”Oi, jospa harrastaisin vain hyvää, oikeaa”. Ja niin edelleen. Riskit on tunnistettu.

Kaikki lukuisat pyynnöt ja niiden taustalla olevat itsekriittiset havainnot tiivistyvät pyyntöön ”Suo voimaa taistella ja hyvin kilvoitella”. Olla kristitty merkitsee siis prosessia. Usko ei tyydy olemaan pelkkä asenne tai periaate, vaan siitä pyrkii yhä selvemmin tulemaan elämänmuoto, kaiken kattava tapa olla olemassa, hengittää, kuulostella, nähdä ja tuntea.

Anteeksi pahuutemme

Elämänmuodosta on kysymys myös siinä evankeliumissa, jonka äsken luin. Vaikka sen käsitys työelämästä onkin outo ja vanhentunut ja vaikka sen esittämä tulkinta palvelijan oikeuksista saisikin työntekijäjärjestöt oitis takajaloilleen, me kyllä edelleen hyvin ymmärrämme, mihin loppunousu tähtää: ”Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’” Ihmiseltä odotetaan, että hän elää niin kuin kuuluu elää. Ihmiseltä odotetaan, että hän olisi ihmisiksi. Semmoista odotusta voi pitää sekä luonnollisena että kohtuullisena.

Niin oikoisilta kuin evankeliumin loppulauseet äkkiseltään vaikuttavatkin, ne eivät kuitenkaan ole lopullinen ja yksinkertainen totuus elämästä. En voi kiistää, että nuo sanat saavat minut tänään mietteliääksi aivan erityisellä tavalla. ”Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä” – miten niin kaiken? Hyvä sen, joka noin voi todeta sen ”kaiken” tehneensä ja joka noin vahvalta perustalta pääsee toteamaan olevansa ”arvoton palvelija”.

Nuo vanhanlajin virret siis hellittämättä – ja myös säälimättä – haastavat itse kutakin kysymään itseltään ”oletko tehnyt kaiken, mitä sinun tulee tehdä” ja ”oletko elänyt niin kuin sinun tulee elää”. Oletko ollut ihmisiksi, onko elämänmuotosi kristityn ihmisen elämänmuoto? Mitä siihen voi muuta sanoa kuin käyttää evankeliumin tarjoamaa valmista vastausta: ”Minä olen arvoton palvelija.” Se on varmasti totta, mutta siinä ei silti ole kaikki. Mitä vanhojen virsien viisauteen tulee, samalla sävelmällä kuin edellä lainaamani 402 on virsikirjassa toinenkin jo ikääntynyt virsi (486).

Aikoinaan se kuului osastoon ”Koulussa, lukuvuoden päättyessä”, ja silloin sitä myös veisattiin. Nyt se mielessäni vastaa tuohon toiseen virteen, joka siis aivan oikein toteaa, että ”en tehdä hyvää voisi, oi Herra, milloinkaan, jos Henkeäs et soisi minua ohjamaan”. Tuo päätösvirsi lähtee liikkeelle näin: ”Puoleesi, Herra, luomme me katsehemme nyt ja kiitoksemme tuomme, kun työ on päättynyt. On sinun siunaamaas työ ollut koulussamme. Siunaa myös kotejamme, kun niihin käymme taas.” Muutettavat muuttaen tämä tuntuu oikein osuvalta, suorastaan samastuttavalta.

Vapauttavana kaikuu varsinkin toinen säkeistö: ”Kiitos, kun hyvyyttäsi taas olet jakanut ja hyvän Isän käsi on meitä ohjannut. Suo tähden Jeesuksen anteeksi pahuutemme ja vilppi sydäntemme, oi Isä armoinen.” Vaikkei palvelija siis voikaan kokea itseään järin arvokkaaksi, mitä siitä? Hyvyys piirittää meitä ja sen voiman uskolliseen suojaan meidät kaikki on kutsuttu.

Sydämen uusi virsi

Kaikki meidät on kutsuttu, vaikka meitä ei olekaan kutsuttu samalla tavalla. Kaikki meidät on kutsuttu elämään ja Kristuksen seuraamiseen, vaikkakin eri tavoin. Yhtä kaikki jokainen yritys elämäksi on lähtökohtaisesti yhtä kunnioitettava. Jokaista pyrkimystä tehdä se, ”mitä teidän tulee tehdä”, on syytä seurata myötäeläen. Kaikki me olemme saman Isän lapsia, kaikkia meitä elämä koulii ja kouluttaa. Kaikille meille on elämässä paikkamme, joka meille tarjotaan; yhtä aikaa kenellekään meistä ei ole itsestään selvää, että pystyy paikkansa ottamaan ja että jaksaa oman paikkansa täyttää. Tässä kaikessa me olemme yhtä, meidät yhdenvertaistaa elämä itse ja Jumalan armon yhtäläinen tarve.

Elämässä ei siis ensi kädessä eikä viime kädessä ole kysymys saavuttamisesta, onnistumisesta eikä kunnostautumisesta. Niin prosessi kuin kristityn elämänmuoto onkin, valmiiksi ei koskaan tulla. Niin kaihtelematta kuin kristitty omaa peilikuvaansa katsookin, peilistä ei ikinä katso täydellistynyt ihminen. Se, mikä sen sijaan kirkastuu, on toisten ihmisten arvo ja ihmisiä rakastavan Jumalan armo. Lähimmäinen tulee näkyväksi ja maailma muuttuu läpinäkyväksi: tämä yksi ja sama maailma ja tämä konkreettinen ja arkinen elämä onkin täynnä Jumalaa.

Milloin siis voimmekaan vastata ”olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään”? Tai ei niinkään ”vain sen”, vaan ”jopa sen”: mitä meidän tulee tehdä ja miten elää, jotta vastaisimme siihen, mihin meidät on kutsuttu?

Luulenpa (mikä oikeastaan tarkoittaa, että olen varma siitä) että vastaus piilee keskellä pääsiäisajan ehtoollisrukousta. Siinä kun toistetaan viikosta viikkoon: ”Kuolemalla hän on voittanut kuoleman ja riemullisella ylösnousemisellaan avannut meille tien ikuiseen elämään. Hän antoi sydämeemme uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme. Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.”

”Hän antoi sydämeemme uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.” Virsi ja laulu ovat yhtä aikaa kuvakieltä ja yhtä aikaa todellisuutta. Sitä, mitä ei voi käsitteellistää, sen voi kuvittaa. Se, minkä selittäminen olisi niin puuduttavaa kuin puolivillaistakin, on laulettavissa. Meissä veisaava ”sydämen uusi virsi” kantaa Jumalan eteen meidät itsemme, toinen toisemme ja koko maailman. Kun me sallimme sen hellittämättä hyräillä meissä, meissä toteutuu se, minkä ”me olemme velvolliset tekemään”.

Ole siis millainen palvelija oletkaan, mutta laula se. Laula se niin kuin Herralle.