Luuk. 17: 7-10
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”
Tämän sunnuntain aiheena on ”ansaitsematon armo.” Kuitenkin tämä päivän tekstimme tuntuu puhuvan enemmän velvollisuuksista kuin armosta.
Teksti kuuluu Luukkaan evankeliumissa ns. matkakertomuksiin. Luukas on ilmeisesti saanut ajatuksen tällaisesta matkakertomuksesta niistä Markuksen kohdista, joissa tämä viittaa opetuksen tapahtuneen matkalla. Niinpä hän loi evankeliumiinsa tällaisen opetuskokonaisuuden, jonka sijoitti matkalle Jerusalemiin Jeesuksen viimeiselle matkalle.
Nyt on muistettava, että kaikkien synoptisten evankeliumien rakenne – lapsuuskertomuksia lukuun ottamatta – on sijoitettu vuoden jaksoon niin, että Jeesus kastetaan keväällä Jordanilla, toimii kesän, syksyn ja alkutalven Galileassa ja lopulta lähtee vaellukselle kohti Jerusalemia. Kyseessä on kirjallisen esityksen tapa, ei historiallinen dokumentti. Johanneksen evankeliumi nimittäin kertoo Jeesuksen käyneen kolme kertaa Jerusalemissa kun muut vain tämän yhden kerran.
Aineisto tässä matkakertomuksessa on sittemmin kadonneesta ns. Jeesuksen sanojen kokoelmasta, jota Luukkaan lisäksi Matteus käyttää evankeliumissaan. Paikka paikoin Luukas sitten lisää vielä omaa aineistoaan.
Luukas eräällä tavalla poikkeaa Markuksen rungosta sivupolulle, johon hän lisää tämän Markukselta puuttuvan aineiston.
Päivän tekstimme kuuluu alakokonaisuuteen, jossa Jeesus puhuu opetuslasten tehtävistä ja velvollisuuksista.
Kun suomenkielinen teksti puhuu palvelijasta, kreikankielinen alkuteksti puhuu orjasta, douloksesta. Siten kielikuva on sellainen, johon me demokraattisessa Suomessa emme ole tottuneet. Meillä ei ole orjia ja meikäläiseen maatalouskulttuuriin on nimenomaan kuulunut se, että päivätyöläisille ja talkoolaisille on ateria valmiina heidän tultuaan pellolta.
Joudumme siten sukeltamaan itsellemme vieraaseen maailmaan tämän kertomuksen kohdalla.
On tosin epäselvää, käyttääkö Luukas tuota orjaa tarkoittavaa termiä sen kreikkalaisessa vai heprealaisessa merkityksessä. Kreikassa orja oli todella omaisuutta – ”kaksijalkaista karjaa” tai ”elävä työkalu”, kuten Aristoteles sanoi. Hänellä ei ollut kirjaimellisesti mitään oikeuksia.
Lähi-idässä puolestaan jokainen oli periaatteessa jonkun toisen orja tai palvelija. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoittanut samaa alhaista asemaa kuin Kreikassa. Maailmanhistorian kuuluisin temppeliorja oli profeetta Samuel, joka voiteli Israeliin kuninkaita. Jopa Messias oli eved JHVH – Jumalan orja.
Lähi-idässä ei myöskään koskaan kiistetty orjan ihmisarvoa. Orjalla oli joitain oikeuksia velvollisuuksien lisäksi. Lisäksi orjan palvelusaika oli rajattu ja sen jälkeen hän pääsi vapaaksi.
Yhteiskunta oli hierarkkinen ja jokaisella oli oma paikkansa – ja velvollisuutensa – siinä. Meikäläinen yksilöllisyys oli muinaisessa Lähi-idässä vierasta. Jokaisen oli toteltava herransa antamia käskyjä. Mikään muu ei tullut edes mieleen. Kyse oli uskollisuudesta ennen kaikkea omaa yhteisöä ja sen normeja kohtaan.
Ihminen oli ennen kaikkea osa yhteisöä ja ilman yhteisöä hän ei ollut mitään. Tällaisessa kulttuurissa tämä teksti on syntynyt.
Jeesuksen opetuksen kärki on siinä, että orja tai palvelija ei tuossa kulttuurissa voinut laskea ansiokseen sitä, mitä on velvollinen tekemään. Hän teki, mitä häneltä odotettiin ja jos ei tehnyt, hän sai rangaistuksen.
Tähän malliin Jeesus sijoittaa myös opetuslapset: Jumalan valtakunnan levittäminen on osa opetuslapsen velvollisuutta. Se ei ole mikään erityinen ansio vaan normaali velvollisuus.
Opetuksen kärki saattaa kohdistua myös sellaiseen lakiuskonnollisuuteen, jossa laskettiin plussia ja miinuksia ja jonka lopputuloksena sitten oli joko pelastus tai tuomio. Plussia tuli siitä, että ylitti vaatimukset ja miinuksia siitä, että alitti ne. Esimerkki noista plussista on se Jeesuksen ironinen lause fariseuksille, jossa Hän toteaa: ”Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta…” (Mt 23:23), vaikka laki edellytti kymmenyksiä vain viljasta, hedelmistä ja eläimistä.
Tämä velvollisuusetiikka oli yleistä Uudessa testamentissa – erityisesti Matteuksella. Esimerkiksi viimeisen tuomion kuvauksessa ihminen pelastuu sillä perusteella, että ”kaiken, mitä olette tehneet yhdelle näistä inun vähimmistä veljistäni, te olette tehneet minulle.” Samoin kadotukseen joutuvat ne, jotka eivät ole niin tehneet.
Kyse ei kuitenkaan ole taivaspaikan ostamisesta vaan liiton säilyttämisestä. Kuten Paavali toteaa Roomalaiskirjeessä, ”Vanhurskas on elävä uskosta”, kuten vanha käännösasian ilmaisi. Tosin se on vain hieman parempi kuin nykyinen käännös, nimittäin alkuperäinen Paavalin siteeraama Habakukin kirjan kohta kuuluu: ”Vanhurskas on elävä uskollisuudestaan.” Kyse on loppujen lopuksi suhteesta – ei plussien ja miinusten laskemisesta.
Uuden testamentin armo-käsite astuu esiin siinä vaiheessa kun me ihmiset emme ole pysyneet uskollisina. Jos meille on annettu velvollisuuksia emmekä hoida niitä, se johtaa pääsääntöisesti rangaistuksiin.
Varsinkin Paavali on opettanut sitä, että tällaisessa tapauksessa Jumala ei toimikaan kuten ihmisten maailma: rikkomuksesta huolimatta Jumala armahtaa syntisen.
Ajatuksen kulku on siis sellainen, että evankeliumin levittäminen tai hurskas elämä ei ole mikään sellainen ansio, että niitä voisi laskea jotenkin ihmiselle eduksi. Ei – ne ovat normaaleja velvollisuuksia. Kun nuo velvollisuudet ovat meille ylivoimaisia, Jumala antaa meille anteeksi tämän ”sopimusrikkomuksemme” eikä pidä meitä vastuullisena siitä, että emme täytäkään mittaa.
Yleensä lakihenkinen kristillisyys asettaa kriteerejä sille millainen on hyvä kristitty. Millainen kristitty kelpaa uskonyhteisölle – ja olettaa, että Jumalalla ovat samat kriteerit. Fariseukset ylpeilivät noiden ylimääräisten kymmenystensä maksamisesta – mutta Jeesus sivaltaa ”laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Näitä teidän pitäisi noudattaa.” (Mt 23:23). Jeesuksen kriteerit olivat ilmiselvästi toiset kuin oman aikansa uskonyhteisön.
Tämä panee meidät kysymään itseltämme sitä, mitkä ovat meidän aikamme minttuja, tillejä ja kuminoita? Ovatko ne esimerkiksi alkoholi ja seksuaalisuus, joihin suhtaudutaan tiukasti mutta samalla unohdetaan nuo oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden velvoitteet?
Ovatko oman hurskautemme merkit sellaisia, että nostamme ne sellaisiksi ansioiksi, että niiden perusteella olemme ”ansainneet” taivaspaikkamme? Olemmeko keskittyneet omaan hurskauteemme ja taivaspaikkaamme ja unohtaneet tuon palveluvelvollisuuden?
Katsommeko pitkin nenänvarttamme niitä, joissa ei näy noita meidän hurskautemme merkkejä?
Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita tekstimme meille tänään tekee. Niitä on hyvä pohdiskella kun nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.