Jos luemme päivän evankeliumia hätäisen pinnallisesti, saatamme ajatella: ei ole työnteko aina helppoa tänäänkään, mutta mitä se onkaan ollut joskus muinoin. Raskaan työpäivän päälle ylitöitä, eikä edes ruokataukoa välillä. Ahne isäntä teetti valtansa tunnossa palvelijallaan mitä tahtoi. Orjat olivatkin isäntiensä omaisuuteen rinnastettavaa talon kalustoa. Kaikella tällä riistettiin palvelijalta ja tämän työltä niille kuuluva arvo.
No, onneksi meillä on työsuojelulaki, joka velvoittaa työnantajaa! Johtajuudesta ajatellaan hyvinkin toisella tavalla. Mutta riistoa ja monenlaista muuta epäkohtaa esiintyy tämänkin päivän työelämässä, eri puolilla maailmaa – ja ”Rikkaat ravinnon syö”.
Jeesuksen vertauksella on toki taustansa hänen aikansa työelämässä, isäntien ja palvelijoiden asemassa. Mutta vertauksen tarkoituksena ei ole oikeuttaa epäkohtia. Ei Jeesus ole tässä lannistamassa palvelijaa tai mitätöimässä hänen työtään. Jeesuksen suuruuteen opettajana sisältyy se, että itsessään väärätkin asiat voivat löytää paikkansa vertauksien aineksina. Vertauksen opetus on jossakin paljon syvempänä kuin mitä kirjaimellisesti voimme lukea. Vastaavan kaltaisena vertauksena voi mainita kertomuksen epärehellisestä taloudenhoitajasta. Ei Jeesus suinkaan opeta, että tämän toiminta oli oikein. Silti, oikein ymmärrettynä, tuo kertomus opettaa jotakin Jumalan valtakunnasta.
Vertaukset Jumalan valtakunnan työstä saavat aineistonsa useinkin maataloudesta. Näin tälläkin kertaa. Mutta päivän evankeliumin edellä Jeesus opettaa palvelijan uskosta. Meitä jokaista kutsutaan seuraamaan häntä, täyttämään Jumalan tahtoa ja palvelemaan lähimmäistä. Jo kasteessa meille on varattuna tehtävä seurakunnassa. Kaste- ja lähetyskäsky, rakkauden kaksoiskäsky ja kymmenen käskyä velvoittavat meitä. Mutta työmme ei parhaimmillaankaan tuo ansioita, suosiota tai kiitosta Jumalan edessä. Emme voi kelvata hänelle omin töin ja toimin. Meidän on tyytyminen päivän evankeliumin sanojen mukaisesti: ”Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään”. Ja sillä siisti!
Miksi näin? Eikö Jumalan edessä toimikaan työelämän oikeudenmukaisuus: tehdyn työn mukainen palkka?
Vastaus löytyy Jeesuksen sanoista: ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia” (Mark.1:17). ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään” [Joh. 15:5]. Näin siksi, että millään elämänalueella me emme kykene omin voimin täyttämään Herran tahtoa – emme siis myöskään palvelutehtävissämme. Syntisinä olemme kelvottomia, tässä mielessä arvottomia Jumalan edessä.
Mutta Jeesus kantoi ristillä rangaistuksen siitä, mitä me olemme rikkoneet, mitä olemme laiminlyöneet tai tehneet omin päin. Tästä ristin armosta olemme tulleet osallisiksi jo kasteessa. Tänäänkin meitä kutsutaan uskoen ammentamaan Jumalan suuresta lahjasta, niin että syntimme pyyhittäisiin pois, elämämme uudistuisi ja meillä säilyisi ikuisen elämän toivo. Saamme rakkautta, rauhaa ja iloa, joita ei tämä maailma voi tarjota, ja näin myös uutta voimaa palvella. ”Armopalkan saanhan sulta, ilon auttaa, palvella” (VK 440:5). Palvelemisen ilon salaisuus on siis jo armossa, johon meillä on uskon kautta pääsy. Ilo tulee voimaksi palvella vaikeissakin tilanteissa.
Palvelijan palkka on ”armopalkka”. Se ei ole palkkaa tehdyn työn perusteella, vaan annetaan lahjana sille, joka uskoo. Päivän evankeliumin vertauksen keskuksessa on kysymys palvelijan ansiottomuudesta Jumalan edessä. Vanhan raamatunkäännöksen mukaan luemmekin: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita”. Ansaitsematon armo merkitsee meille vapautta orjuuttavasta lain noudattamisesta. Meidän ei tarvitse tehdä Jumalalle mitään, kelvataksemme hänelle. Ei sellaisessa työssä mikään kuitenkaan riittäisi. Kristuksessa hän on jo valmistanut kaiken, ja myös palveluksemme on hänen aikaansaannostaan, meidän sydämemme, suumme ja kättemme kautta. Toki me tarvitsemme rohkaisua ja tunnustustakin seurakunnan tehtävissä toimiessamme. Mutta kiitos ja kunnia kuuluu lopulta aina Jumalalle!
Me voimme siis palvella vain, koska Kristus on ensin palvellut meitä. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” [Matt. 20:28]. Ja kun näin saa olla, työmme merkitys on niin kuin apostoli kirjoittaa rohkaisten: ”… olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa” [1. Kor. 15:58]. Todistuksemme sanoin ja palvellen kutsuu ja herättää vastaanottajissa uskoa. Saamme tehdä työtä, jonka seuraukset ulottuvat ja kantavat yli ajan rajan.
Ihmisarvomme – ja itsetuntomme – on sidottu siihen, että olemme Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia. Synti on tosin tehnyt meistä kelvottomia, mutta: ”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä” [1. Piet. 1:18-19]. Erilaisinakin olemme yhtä arvokkaita, Jumalan ainutkertaisia luomuksia. Kristuksessa olemme vapaita siitä, että meidän pitäisi etsiä arvoamme tai arvostustamme siitä, millaisia olemme tai mitä olemme saaneet aikaan tai mitä kaikkea olemmekaan tehneet.
Seurakunta ei ole täydellisten ja samanmielisten yhteisö – vaikka yksimielisyyttä meitä kehotetaan etsimään. Meitä ihmisiä kun ei ole ”hyviä” ja ”pahoja”, vaan syntisiä ja armahdettuja syntisiä. Yhteytemme on armahdettujen syntisten välistä.
Tällaisina voimme palvella. Kristus nostaa, kantaa ja johtaa meitä. Uskon päämäärä on ikuinen elämä. Mutta usko ikään kuin palauttaa jotakin, palan taivasta, jo maan päälle: rauhaa ja iloa, halua, rakkautta ja uutta voimaa palvella. Kuka mitenkin palvelee: kaikki esirukoilijoina, useimmat lähimmäisinä, monet muissa tehtävissä seurakunnan rakentumiseksi. Mutta meitä kutsutaan ensin ristin juurelle armahdettaviksi, ja sieltä sitten palvelemaan toinen toisiamme, Herran rakkaudella.
”Herra lunastaa palvelijainsa sielut, eikä yksikään, joka häneen turvaa, tule syynalaiseksi” [Ps. 34:23]. Jeesus sanoo: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38).