”Entä me? – Mitä me siitä saamme? Eikö nykyäänkin asioita punnita yleensä ennen kaikkea hyödyn näkökulmasta? Kun toimin näin ja näin, niin mitä minä siitä saan? Mitä se minua hyödyttää?
Pietarin kysymys oli luonteva jatko juuri edellä koetulle tilanteelle, kun Jeesus oli kehottanut kohtaamaansa rikasta miestä luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä. – Mies oli lähtenyt surullisena pois Jeesuksen luota..
Näinä aikoina monet eroavat kirkosta protestina joko mielestään kirkon liiallisen vanhoillisuuden tai sitten liberaalisuuden vuoksi. Mutta ehkä edelleenkin merkittävin syy on laskelmointi. Mitä hyötyä on kirkon jäsenyydestä? Mitä itselleni hyödyllisempää voisin tehdä niillä rahoilla, mitkä säästyvät kirkollisverosta?
No, tiedämme senkin, miten näihin mietteisiin on usein vastattu. Mm. siten, että voisihan itselle hyödyn etsimisen sijasta pohtia myös sitä, mitä voisin kirkolle antaa. – Jeesuksen ja Pietarin keskustelussa on kuitenkin kysymys vielä syvällisemmästä asiasta – Jeesuksen seuraamisesta. – Ihmisen nimi voi olla kirkonkirjoissa sellaisessakin tilanteessa, jossa Jeesuksen seuraamisesta ei ole tietoakaan.
Miten sitten Jeesus Pietarin kysymykseen suhtautui? Ei hän sitä tyrmännyt! Ei hän vastannut, että kuulepas hyvä veli, onpa itsekästä miettiä sitä, mitä sinä itse saat minun seuraamisesta! Päinvastoin Jeesus nostaa esiin hätkähdyttävän moninkertaisen edun. Saat satakertaisesti takaisin! – Eikä nyt ole kysymys vain tuonpuoleisuudesta.
Evankelista Markus on tallentanut Jeesuksen sanat vähän perusteellisemmin (Mark. 10:30) ja siinä Jeesus toteaa, että joka hänen ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, hän saa satakertaisesti nyt, tässä maaillmanajassa takaisin. – Markus on tallettanut myös tärkeän lisäyksen:”Tosin myös vainoa!” – Satakertaisuuden lisäksi myös vainoa. Itse asiassa ilman tällaista lisäystä tuskin voisimme ymmärtääkään oikeassa valossa Jeesuksen puhetta moninkertaisesta takaisin saamisesta. Jeesus ei maalaile silmiemme eteen jonkinlaisia menestysteologisia näköaloja, sellaisia, ettei Jumalan lapsikin voisi joutua ahtaalle tässä maailmassa. Miten moni Jeesukseen uskova viruu tälläkin hetkellä uskonsa tähden vainottuna, vankilassa ja se joukko on kasvamaan päin. Siinä mielessä moni on joutunut kirjaimellisesti luopumaan omista läheisistään.
Mutta yksikään ei ole joutunut luopumaan kaikkivaltiaasta Jumalasta, hänestä, jolla on omat keinonsa ja oma aikataulunsa, miten hän kykenee antamaan tavalla tai toisella – jopa satakertaisesti takaisin.
Jeesuksen sanoista ei pidä tehdä pinnallisia johtopäätöksiä. – Helsingin Sanomissa oli 7.12.2016 laaja artikkeli Papua-Uuden-Guinean väkivaltaisesta perinteestä. Siinä todetaan, että jopa 60% maan miehistä on kertonut osallistuneensa joukkoraiskaukseen ja kaksi kolmesta naisesta on joutunut miehensä pahoinpitelemäksi. Uskon noituuteen kerrotaan edelleen säilyneen ja jokainen kuolema nähdään jonkun toisen ihmisen syyksi.
Ehdin jo ajatella, että voiko joku sanoa tuollaisen artikkelin äärellä, etteivät nuo ihmiset tarvitse vapauttavaa, aidosta rakkaudesta kertovaa evankeliumia. Kunnes tuli ikään kuin kylmä suihku niskaan. – Ruotsalaisen antropologin, Don Kulickin, mukaan jotkut ovat väittäneet kristinuskon hävittäneen perinteisen elämänmuodon tarjoamatta mitään tilalle. Lähetyssaarnaajat olisivat tuon väitteen mukaan vakuuttaneet paikalliset ihmiset siitä, että kun he hylkäävät perinteensä ja ottavat tilalle uskon Jeesukseen, he saavat kaikkea, mitä valkoisilla on: rahaa, autoja ja tavaraa. – Ja lupaus ei sitten pitänyt.
En tiedä, missä määrin tällainen väite lähetyssaarnaajista pitää paikkansa. Itse en tiedä yhtään sellaista tämän ajan lähetystyöntekijää, joka antaisi tuollaisia lupauksia. Mutta jos joku on oikeasti sellaisista puhunut, niin hän on ymmärtänyt kovin pinnallisesti ja väärin Jeesuksen sanat.
Nuo sanat eivät myöskään oikeuta milloinkaan hylkäämään omia läheisiään. Pietarillakin oli oma talo Kapernaumissa ja hän piti anoppiansa myöten perheestään huolen. – Myöhemmin hän ja monet muutkin apostolit pitivät omaa vaimoaan mukana puhujamatkoillaankin. (1. Kor. 9:5).
Toisaalta Pietarilla oli konkreettinen kokemus Jeesuksen seuraamiseen liittyvistä siunauksista jo siinä vaiheessa, kun Jeesus kutsui hänet opetuslapsekseen (Luuk. 5:4-11). Hän oli palannut pettyneenä yölliseltä kalstusreissulta ilman saalista. Ja rannalla oli vastassa Jeesus, joka kehotti Pietaria laskemaan verkon veteen. – Sehän oli inhimillisesti ajatellen pähkähullu ajatus. Parhaat kalapaikat oli jo käyty ja paras kalastusaika mennyt. Mutta Pietari oli sittenkin valmis seuraamaan Jeesuksen kehotusta. – Ja mitä tapahtui? – Pietari sai ikään kuin maistiaisia siitä, mitä Jeesuksen tarkoittama satakertaisesti takaisin saaminen voisi merkitä. Kalansaalis oli silloin varmaan enemmän kuin sata kertaa se määrä, minkä näiden kalastajien yöllinen hukkareissu oli tuottanut. Ei siis ihme, että kertomus päättyy näihin sanoihin:”He vetivät veneen maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.”
Ei siinä ollut enää mitään miettimistä. Ei siinä pyydetty harkinta-aikaa, ei edes lupaa yön yli nukkumiseen, jotta voisi kypsytellä, haluanko lähteä seuraamaan Jeesusta vai en. Se mitä Jeesus oli, miten hän kohtasi ja miten hän toimi, kosketti niin syvällisesti, että perääntyminen, hänen seuransa hylkääminen ei tullut enää edes mieleen.
Kokemus oli samalla ennakkokuva niistä siunausten moninkertaistumisista, joissa ei jatkossa ole kysymys enää kaloista. ”Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja”, sanoi Jeesus samassa yhteydessä Pietarille. Ja silloin kun puhutaan ihmisten kalastamisesta, silloin näköala on siunausten suhteen jo aivan uusissa ulottuvuuksissa, iankaikkisen elämän perimisessä Jeesuksen luona – uuden mailman syntymisessä, kun Ihmisen Poika istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle.
Se on myös aikaa, joka on täynnä yllätyksiä. ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” – Tämä Jeesuksen vähän arvoitukselliselta kuulostava toteamus voidaan ymmärtää varmaan monestakin näkökulmasta.
Viime joulun alla Suomessakin esitettiin Mel Gibsonin tosiasioihin perustuvaa elokuvaa ”Hacksaw Ridge – aseeton sotilas”. – Toiseen maailmansotaan sijoittuva filmi kertoo amerikkalaisesta Desmond Dossista, uskovaisesta miehestä, joka halusi mennä armeijaan ja palvella isänmaataan aseettomana, lääkintämiehenä. Ja koska hänen vakaumuksensa esti häntä tarttumasta aseeseen, armeijassa häntä pilkattiin, jopa pahoinpideltiin ja yritettiin potkaista sieltä pois. Mutta monien vaiheiden jälkeen hänet lopulta hyväksyttiin ja lähetettiin sotaan Japanin rintamalle.
Siellä tämä urhea lääkintämies kunnostautui niin, että loppujen lopuksi hänet palkittiin armeijan korkeimmalla kunniamerkillä. Kun toiset sotilaat olivat jo perääntyneet taistelurintamalta, hän jäi vaarallisissa olosuhteissa etsimään ja hoitamaan haavoittuneita. Ja hän sai pelastettua yli 70 amerikkalaisen sotilaan hengen.
Elokuvan loppukohtaus on erityisen puhutteleva. Dossin komppania oli valmistautumassa viimeiseen, ratkaisevaan taisteluun. Kaikki olivat rivissä odottamassa liikkeelle lähtöä. Komppanian päällikkö sai esimieheltä vihaisen puhelun:”Miksette jo lähde liikkeelle?” – Vastaus kuului:”Me odotamme sotamies Dossia – hän rukoilee!”
Siis yksikään sotilas ei suostunut lähtemään mihinkään ilman tätä aseetonta lääkintämiestä. Oli sapatti ja adventistina sotamies Doss halusi rukouksessa varmistaa, että hän saa luvan lähteä taisteluun mukaan. Ja kun lupa tuli, niin vasta sitten koko komppania lähti liikkeelle. – Näin aikaisemmin vihon viimeiseksi noteerattu, Jeesusta seuraava sotilas,oli nostettu ensimmäiselle paikalle.
Yhden selityksen viimeisten tulemisesta ensimmäisiksi Jeesus antaa heti tämän toteamuksensa jälkeen, kun hän kertoo vertauksen viinitarhan työmiehistä, jotka isäntä värväsi tarhaansa töihin pitkin päivää. Ja loppujen lopuksi isäntä halusi maksaa saman palkan niillekin, jotka olivat tehneet töitä vain yhden tunnin kuin niille, jotka olivat raataneet koko helteisen päivän. – Isäntä teki näin, koska hän oli hyvä ja halusi kaikille hyvää. Ja syvemmälle katsottuna hän teki niin, koska kertomus julistaa Jumalan osoittamaa ansaitsematonta armoa.
Pikkuserkkuni, SLS:n lähetti Risto Leikola, on toiminut vaimonsa kanssa neljännesvuosisadan voimakkaasti kasvavan, Etiopian luterilaisen Mekane Yesus-kirkon pappina. Hänen työnsä painottuu erityisesti yhteiskunnan marginaalissa elävien, halveksittujen ja jopa ”saastuttavina” pidettyjen ihmisryhmien hyväksi.
Aina kirkossakaan ei ole toteutunut ennakkoluuloista vapaat asenteet. Mutta näinä, toisaalta vaikeina aikoina Etiopiassa on saatu kokea monia rohkaisevia merkkejä asenteiden muutoksista. Kirsi ja Risto Leikola kertoivat hiljattain kirjeessään kirkkonsa kokouksessa puheenvuoron käyttäneestä, monien silmissä aikaisemmin halveksittuun savityöntekijöiden ammattikuntaan kuuluneesta miehestä.Tuo mies oli osoittanut iloa ja kiitollisuutta, kun veljet seurakunnassa olivat rohkaisseet häntä ja muitakin halveksittuja:”Tulkaa, te jotka olette jääneet tulematta kirkkoon, tulkaa olemaan meidän kanssamme, tulkaa palvomaan yhdessä kanssamme.” – ”Minulle tämä on kuin olisin taivaassa”, totesi tuo onnellinen mies.
Näinkin jo täällä maan päällä viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi. Esimakua jostakin vielä suuremmasta ja ihmeellisemmästä kerran iankaikkisuuden puolella.
Viime syksynä soitettiin kirkonkelloja Syyrian Aleppon uhrien muistoksi ja kärsivistä muistuttamiseksi.Nyt maamme itsenäisyyden juhlavuonna on aiheellista muistella myös sitä, mitä tapahtui jatkosodan loppuvaiheessa. Kesällä 1944 Kannaksen suurhyökkäyksen keskellä Suomi oli äärettömän tukalassa tilanteessa. Tarkoituksena lievittää kansan ahdistusta käynnistettiin tuolloin meidän päiviimme ulottuva perinne, jossa Turun tuomiokirkon kellot kuuluttavat yleisradion kautta kellon olevan 12.
Silloisen presidenttimme puoliso, Gerda Ryti, puolestaan kannusti kansaa rukoilemaan kuullessaan näiden kellojen äänen. Hän totesi:”Halki vuosisatojen on Jumala ilmoittanut itsensä meille voimallisena auttajana. Kansamme historia on tämän ihmeen elävää todistusta.” – Hän koki näiden kellojen lyöntien olevan kuin tunnuskuva Jumalan halki vuosisatojen ulottuvasta johdatuksesta ja armosta. (Joulun Sana 2016).
Ansaitsematonta armoa, voisimme jatkaa tämän sunnuntain otsikon valossa. Mutta kysymys ansaitsemattomasta armosta koskettaa meitä jokaista myös lähemmin – yksilöinä. Voimmekin mukailla Pietarin kysymystä ja todeta, että mitä me siis saamme. – Jos saamme sitä, mitä ansaitsemme, tulevaisuutemme on synkkä ja toivoton. Voisiko joku olla eri mieltä siitä, että voimme ansaita vain Jumalan tuomion, rangaistuksen, hylkäämisen, kadotuksen, ikuisen eron hyvästä Jumalasta.
Opetuslasten kysymyksiä Jeesukselle oli riittänyt jo ennen Pietarin kysymystä tämän päivän evankeliumissa. Kun mainitsemani rikas mies lähti surullisena pois Jeesuksen luota ja Jeesus totesi rikkaan olevan vaikea päästä taivasten valtakuntaan, niin opetuslapsissa heräsi heti ymmärrettävä kysymys:”Kuka sitten voi pelastua?” Ja vastaus kuului:”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista!” (Matt. 19:23-26).
Miten siis Jumala tekee mahdottoman mahdolliseksi? – Ansaitsematon armo! Kun ilman ansioita oleva syntinen tunnustaa oman ansiottomuutensa, kelvottomuutensa ja toivottomuutensa ja kääntyy Jeesuksen puoleen, hänen hyväkseen lasketaan Vapahtajan täydellinen ansio.
Meidän puolestamme ristillä kuollut ja kuoleman voittanut Vapahtajamme on tälläkin hetkellä hyvin lähellä meitä jokaista. Hän kutsuu luokseen ja lupaa:”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois!” (Joh. 6:37). – Myös ehtoollispöydässä meillä on etuoikeus kohdata hänet. Hänhän on luvannut olla siinä läsnä. ”Tämä on minun ruumiini – vereni.” Siis tässä olen! – Saat jäädä hänen käsiinsä, joka ottaa vastaan. Saat avata sydämesi hänen elävälle läsnäololleen ja kiittää siitä, että hän nostaa ja kantaa – perille asti.