Rakkaat kristityt!
Kun tulen kirkkoon, toivon tulevani tavalla tai toisella kosketetuksi. En tiedä, onko sinun odotuksesi samankaltainen. Kun valmistaudun pitämään saarnan, tahdon viipyillä evankeliumin äärellä ikään kuin kuulostellen, mikä siinä minua puhuttelee, tai mitä jään sen äärellä ihmettelemään. Niin olen halunnut tehdä myös tätä saarnaa valmistellessa.
Päivän evankeliumin katkelmaa edeltää Matteuksen evankeliumissa kertomus rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli kysymään Jeesukselta mitä hänen pitäisi tehdä pelastuakseen. Jeesus muistutti kymmenestä käskystä, johon tuo nuori mies vastasi: kaikki olen pitänyt. Jeesus jatkoi: ”Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille.” Ja kerrotaan, että mies meni pois murheellisena, koska hänellä oli paljon omaisuutta.
”Entä me?” kysyi Pietari ja sitten seurasi päivän evankeliumin katkelma.
Mitä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mitä ilman en tule toimeen? Mikä on minulle luovuttamatonta? Entä sinulle?
Asioita ja ihmisiä voi olla, vaikka kuinka paljon. Mitä tarvitset kokeaksesi elämäsi turvalliseksi? Mitä tarvitset kokeaksesi itsesi arvokkaaksi?
Jos tiedät näihin kysymyksiin vastauksen – tunnet oman vankilasi. Tiedät mikä sinua sitoo, tiedät tasan tarkkaan mikä estää sinua olemaan onnellinen, vapaa – autuas. Vankila luodaan omassa mielessä, omassa ajatuksissa, päässä. Väärät uskomukset synnyttävät kaikkein vahvimmat vankilat.
Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa ovat kovin ihmeelliset – hankalat ja vaikeat vähintäänkin. Kiusalliset, jos ei mitään muuta: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.”
Aina kun takerrumme johonkin, murenee elämän ilo. Jeesuksen aikana – ja paljon sitä ennen ja paljon sen jälkeen – ihmiset ovat takertuneet siihen, mikä on tuttua. En tule toimeen ilman sinua. En tule toimeen ilman sukuani, perhettäni. En tule toimeen muualla. En voi olla onnellinen – ellet juuri sinä ole siinä. Ja kaiken aikaa luomme ympärillemme kahleita.
Pietarilla – joka siis kävi keskustelua päivän evankeliumissa Jeesuksen kanssa – oli Kapernaumissa koti, hänellä oli vaimo – ja oli anoppi. Eivät he minnekään olleet kadonneet. Tiedämme, että myöhemmin Pietarin vaimo seurasi häntä mukana työssä. Mutta oli muutakin. Hän oli jättänyt jotain taakseen, vene ja verkot jäivät rannalle, – uusi oli edessä.
Hän jätti taakseen jotain turvallista – astui tuntemattomalle tielle: seuraamaan Jeesusta.
Vanha totuus: antaessaan saa – on totta yhä. Uskaltautuminen turvallisesta, suojamuurien ympäröimästä vankilasta ulos – avaa eteen rikkaan maailman. Asiat ja arvot kääntyvät päälaelleen. Ensimmäisistä tulee viimeisiä ja viimeisistä ensimmäisiä.
Jeesuksessa aika täyttyi ja Jumalan valtakunta murtautui tähän maailmaan. Jumalan valtakunta ei ole mystikkojen valtakunta. Jumalan valtakunta ei avaudu mietiskelemällä. Jumalan valtakunta ei ole ihania tunnelmia ja tunteita.
Jumalan valtakunta on siellä, missä ihmiset avautuvat toisilleen. Jumalan valtakunta on siellä, missä luovun etsimästä omaa onneani etsiessäni toisten hyvää.
Paavali kirjoitti siitä, kuinka hän on menettänyt kaiken ja pitää sen roskana – Kristuksen tuntemisen rinnalla. Kristus avaa maailman aivan uudella tavalla. Antaa merkityksen, antaa ilon – tämän elämän keskellä.
Oleelliset viestit tai sanat voidaan varmasti ilmaista hyvin monella tavalla. Kristus sanoi: ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi.” Mitä se on?
Pistä jalat maahan, älä kuvittele itsestäsi muuta kuin mitä olet. Älä yritä olla enempää kuin olet. Älä toki vähempääkään. Niin on parempi. Olet vapaa, olet rakas, olet arvokas. On aivan sama, mitä ikään kuin takaasi löytyy: olet arvokas. Tätä on armo. Ansaitsematon armo. Rakastettu alusta loppuun.