Taivas on auki
Saarna Laviassa piispantarkastuksen yhteydessä
Sama työ, sama palkka?
Eihän tuota nyt mitenkään voi oikeudenmukaisena pitää. Vaikka isäntä vertauksessa kuinka perustelee, että hän saa tehdä omilla rahoillaan mitä haluaa, miten niin olisi oikein, että toisen tuntipalkka on toiseen nähden yli kymmenkertainen? Eikös samasta työstä pitäisi maksaa sama palkka? Kaiken lisäksi myöhään tulleiden työskentelyolosuhteet olivat muita selvästi paremmat: mikäs niiden on siinä hetken työtä tehdessä, illan jo alkaessa viiletä.
Tätä Matteuksen ainoana kertomaa Jeesuksen vertausta ei tosiaankaan kannattaisi lähettää sähköpostin liitteenä valtakunnansovittelijan toimistoon. Yhtä vähän se voisi olla se viisasten kivi, jonka avulla vihdoin tuotettaisiin yhteiskuntasopimus. Jotakin arkiselle elämänmenolle ja maailmanjärjestykselle peräti vierasta tässä on – mutta juuri tällaiselle meidän maailmallemme se on kerrottu ja tällaiseen tavallisuuteen se on tarkoitettu.
Muista maailmoista vertaus tulee aivan tietoisesti: jo ihan alussa sanotaan, että ”taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään”. Taivasten valtakunta on toinen, vaihtoehtoinen ja ilmiselvästi myös outo, muttei kuitenkaan tyystin tuonpuoleinen. Se tunkee tälle puolen, se vaatii huomiota, se kutsuu kaltaisuuteensa.
Uudet säännöt
Jeesus ilmeisesti hyödynsi kertomusta, joka oli monille jo jollakin tavoin tuttu. Yhtäläistä päiväpalkkaa ja siis aivan erilaista tuntipalkkaa oli kuitenkin saatettu perustella sillä, että myöhemmin tulleet urakoivat ja ahkeroivat sitä enemmän. Tuon kaltainen tarina olisi kuitenkin aika ponneton: sellaisen kuulija varmaan vain toteaisi laimeasti, että joo, noinhan se menee. Kertomukselta puuttuisi kärki eikä sitä oikein kannattaisi edes kertoa. Miksi kuvailla jotakin sellaista, joka on maallisessa valtakunnassa tuiki tavallista ja jolla ei ole mitään sanomista taivaan valtakunnan erityislaadusta?
Jeesushan nyt ei muutenkaan ole tunnettu tavanomaisuudestaan. Mieluusti hän kärjistää ja pelkistää. Niin nytkin: taivasten valtakunta pelaa aivan uusilla säännöillä. Niinpä siis ”taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka”. Sellaiseen ihmeelliseen isäntään, joka sotkee tehdyn työn ja siitä saadun palkan kytköksen ja joka hämärtää suorituksen ja palkitsemisen selvän yhteenkuuluvuuden. Ja vaikka kuinka olisi kysymys taivasten valtakunnasta, tällä on jotakin sanottavaa meille maanpäällisille. Tämä kerrotaan opetukseksi meille – jotakin tässä halutaan tai jopa vaaditaan muutettavaksi.
Asioiden tulee olla toisin
Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, etteikö vain uusia sääntöjä olisi jo noudatettukin. Eikös vain hyvinvointiyhteiskunnalla ja taivasten valtakunnalla ole merkittävä yhteinen piirre ja perusperiaate: hyvää ei jaeta vain suhteessa työpanokseen ja tekemiseen, vaan sen mukaan, mitä kukin tarvitsee. Joka on kantanut päivän kuorman ja helteen, saa sen mitä elämiseen ja olemiseen tarvitsee. Mutta niin vain myös sille, joka ei ole voinut kummoistakaan panosta antaa, annetaan yhtä kaikki se, mitä hän elääkseen ja ollakseen kaipaa.
Vaikka hyvinvointiyhteiskunnan ja taivasten valtakunnan rinnastus voikin tuntua hiukan lattealta, ei sovi unohtaa, että taivasten valtakunnan todellisuudesta kerrotaan juuri siksi ja se tunkeutuu tälle puolen juuri sen tähden, jotta asiat olisivat täällä toisin. Jos taivasten valtakunnalle on ominaisempaa jakaa hyvää armosta kuin ansiosta ja jos ”taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka” kantaa huolta viimeistenkin elämisen ehdoista ja kuulumisesta samaan joukkoon, juuri tähän suuntaan pitää yhteistä elämää rakentaa. Ja emmeköhän me juuri myös tämän vuoksi – tämän vertauksen ja muiden samankaltaisen vuoksi – ole tällaiseen huolenpidon ja keskinäisen vastuun yhteiskuntaan päätyneetkin?
Tänään tämä vertaus on kuultu Laviassa – vertauksen kuulijat ovat kautta aikojen eläneet tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa. Täällä maailman muutos on ollut selvemminkin koettavaa kuin monilla muilla paikkakunnilla. Sellaista keskinäisen vastuunkannon ja yhteisen hyvinvoinnin yhteiskuntaa kuin mihin me Suomessa edelleenkin olemme sitoutuneet, alkoi olla liian raskasta pitää omin voimin yllä. Lavian itsenäisestä kunnasta tuli Järvi-Porinkin lempinimellä kutsuttu suuremman kokonaisuuden osa; minusta näyttää kuitenkin siltä, ettei yhteenkuuluvuuden kokemus ja elämän jakamisen halu mihinkään ole kadonnut. Vaikka lavialaisuutta perjantai-iltana kuvattiin todellisuudentajuisesti myös karummin sanoin, mielen päälle jäi anteliaisuus; anteliashan oli myös se isäntä, jota voidaan verrata taivasten valtakuntaan.
Lavian seurakunta puolestaan on edelleen olemassa, osana Porin seurakuntayhtymää. Niin kuin kunta muodostuu kuntalaisistaan, niin myös seurakunta seurakuntalaisistaan – Laviassa tämä sitä paitsi on 85-prosenttisesti aivan sama asia. Kun täällä kysytään, mitä on elää lavialaisena ihmisenä tässä ajassa ja yhteiskunnassa ja tämän maailman muutosten keskellä, kysymys on olennaisesti sama kuin mitä on elää kristittynä Laviassa. Mitä on olla yhtä aikaa paikkakuntalainen ja seurakuntalainen, mitä on olla yhtenä ja samana ihmisenä niin oman maansa kuin taivasten valtakunnankin kansalainen?
Outo valtakunta
Se on sitä, että elää avoimen taivaan alla. Jos kerran taivasten valtakuntaa julistetaan, se merkitsee sitä, että taivas on auki. Jos kerran taivasten valtakunta tarjoaa osallisuuttaan ja kutsuu kaltaisuuteensa, se tarkoittaa sitä, ettei meitä ole suljettu vaihtoehdottomuuteen, näköalattomuuteen ja toivottomuuteen. Jos kerran ”taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka” jakaa kaikille elämän edellytykset erottelematta ja kohtaa ensimmäisinä viimeiset, hyvyys ulottuu maasta taivaisiin ja taivaista maahan.
Joillekin kristityille on annettu tehtäväksi sanoittaa ja kuvata tätä taivasten valtakunnan todellisuutta, tätä perusteita kyselemätöntä hyvyyttä yhä uudelleen ja uusin tavoin. Senkin vuoksi meidän on olennaista käydä kirkossa: kuullaksemme, oivaltaaksemme ja virkistyäksemme. Meillä kaikilla on kuitenkin myös yhteinen tehtävä: jokainen kristitty toteuttaa taivasten valtakunnan elämänmuotoa. Me todellistamme – jos todellistamme – taivasten valtakuntaa itseään. Valtakunta on meidän keskellämme (Lk 17, 21), olla kristitty on yhtä kuin elää valtakunnan pelisäännöillä.
Olla kristitty on yhtä kuin elää valtakunnan pelisäännöillä, noilla oudoilla, laskelmoimattomilla ja toisenmoisilla. Kun taivas on auki, Jumalan tahto voi toteutua myös maan päällä niin kuin taivaassa. Sen toteutumisen ja toteuttamisen välittäjiä eivät ensisijaisesti ole jotkut toiset, vaan juuri se, joka tätä ymmärtää ja rohkenee pyytää. Kun me rukoilemme ”tulkoon sinun valtakuntasi”, me emme ilmaise halua katsella sen kaltaista ihastuttavaa ilmiötä, vaan ilmoittaudumme mukaan valtakunnan todellisuuteen. Kun me yhteen ääneen lausumme ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa”, ”me pyydämme tässä rukouksessa, että se tapahtuisi myös meidän keskuudessamme” (Vähä katekismus).
Ei sitä isäntää – sitä johon taivasten valtakuntaa voi verrata – voi nimenomaan oikeudenmukaisena pitää. Eipä kai tosiaan, ei kai sitten. Mutta sitä vastoin kyllä on aivan ilmeistä, että tämä isäntä antaa armon käydä oikeudesta. Hän asettuu viimeisen asemaan. Hän samastuu työtä vaille jääneen kohtaloon ja kokee myötätuntoa haavoittuvimmassa olosuhteissa olevaa kohtaan. Tuskinpa tämä isäntä on yksinomaan taivasten valtakunnan vertauskuva – eiköhän isäntä ole itse asiassa Taivaan Isä, Isä meidän, joka on taivaissa.
Häneltä me pyydämme, kaikkialla ja jatkuvasti, mutta nimenomaan Laviassa ja juuri tänään: tulkoon sinun valtakuntasi. Toki me tiedämme, että ”Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestäänkin, ilman rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme” (Vähä katekismus). Me pyydämme, että taivas pysyisi auki.