Raamattu on kirja, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät toisiinsa. Ihmiset ovat kirjoittaneet muistiin sen, minkä he ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Jumalalta. (2. Piet. 1:21) Inhimillisen luonteensa takia Raamattu näyttäytyy meille kirjana tai paremminkin kirjakokoelmana, josta löytyy puutteita ja epätarkkuuksia. Raamatun jumalallisuus kätkeytyy sen inhimillisyyteen. Samoin kuin Pyhä Henki ohjasi Raamatun kirjoittajia, samoin Hänen täytyy ohjata meitä: ilman Pyhää Henkeä emme kuule sydämessämme Jumalan puhetta, ja Raamattu jää meille vain yhdeksi kirjaksi muiden kirjojen joukkoon.
Inhimillisen kuoren alle kätkeytynyt jumalallisuus pilkistää kuitenkin Raamatusta esiin tavalla ja toisella silloinkin, kun tutkimme ja arvioimme sitä pelkästään järkemme avulla. Esimerkiksi Jeesuksen vertausten äärellä tulee mieleen, että nyt ollaan tekemisissä jonkin sellaisen kanssa, mikä on ihmistä suurempaa.
Ensi alkuun vaikkapa päivän evankeliumiksi valittu Jeesuksen vertaus tuntuu kovin yksinkertaiselta. Kun paneudumme vertaukseen tarkemmin, sen yksinkertaisuus ja selkeys ei katoa, mutta alamme samalla ymmärtää, kuinka syvällinen ja vaikuttava se on ja kuinka monenlaisia seikkoja siihen liittyy
Monet ovat omistaneet koko elämänsä Jeesuksen vertausten tutkimiseen. Mekin, jotka luemme vertauksia omaksi rakennukseksemme, voimme tehdä löytöjä niiden äärellä, mutta tutkijoiden löydöt avaavat eteemme aivan uusia näköaloja. Ainakin itse olen tutkijoiden löytöjä ihmetellyt, vaikka olen tutustunut niihin vain pintapuolisesti
Päivän evankeliumiakaan emme voi edes yrittää käsitellä muuta kuin pintapuolisesti. Niinpä tyydyn ottamaan lyhyesti esille joitakin keskeisiä seikkoja.
Evankeliumin vertausta on tapana kutsua vertaukseksi viinitarhan työmiehistä, näin se on otsikoitu raamatunkäännöksessämmekin. Mutta tämä johtaa harhaan, sillä työmiehet eivät ole vertauksen päähenkilöitä. Vertauksen keskipisteenä on viinitarhan isäntä ja se, miten hän suhtautuu työmiehiinsä. Isännän toiminta yllättää meidät, mutta vielä enemmän se yllätti Jeesuksen kuulijat.
Vertauksen isäntä lähtee itse heti aamuvarhaisella palkkaamaan työmiehiä, vaikka hänellä on myös tilanhoitaja. Tämä hämmästytti Jeesuksen kuulijoita, sillä viinitarhan omistajat antoivat tilanhoitajien palkata työväen. Isäntä on selvästi kiinnostunut miehistä, jotka ovat kokoontuneet torille työn saamisen toivossa.
Kolmen tunnin kuluttua isäntä lähtee vielä katsomaan, mitä on tapahtunut. Kun kaikki eivät ole saaneet työtä, isäntä ottaa uusia työmiehiä omaan tarhaansa. Ainakin puolelta päivin torin odottaisi jo tyhjentyneen, koska siellä toiveikkaina seisoneet miehet ovat joko päässeet töihin tai lähteneet kotiin. Isäntä haluaa kuitenkin varmistaa asian ja tapaa joukon pettyneitä miehiä. Hän ottaa taas uutta työväkeä. Sama toistuu kolmen aikaan iltapäivällä. Lopulta isäntä palkkaa yhdeksi tunniksi ne vihoviimeiset, jotka seisoskelevat torilla työpäivän jo melkein päätyttyä.
Torilla pitkään odottaneet epäilemättä aavistavat tai huomaavat, että isäntä suhtautuu työnhakijoihin hämmästyttävän myötätuntoisesti. Miksi he muutoin jäisivät sinne, vaikka kaiken järjen mukaan ei ole enää mitään toivoa siitä, että joku palkkaisi heidät? Isännän myötätunto tulee esiin myös siinä, että hän ei anna viimeksi jääneille armopalaa ja lähetä heitä sen kanssa kotiin, vaan haluaa maksaa heille palkan. Näin he eivät tule nöyryytetyiksi, vaan voivat säilyttää itsekunnioituksensa ja viedä perheelleen jotain, minkä ovat työllään hankkineet.
Työpäivän päätyttyä koittaa palkan maksun aika, ja isäntä toimii taas yllättävästi: hän kääntää kaikkien odottaman maksujärjestyksen nurinpäin ja antaa palkan ensin viimeiseksi tulleille. He saavat denaarin, työmiehen normaalin päiväpalkan, sen mitä he perheineen elääkseen tarvitsevat. Mutta vielä on edessä yksi yllätys: kaikki aikaisemmin palkatutkin saavat saman denaarin.
Isännän menettely ei ollenkaan miellytä niitä, jotka ovat omien sanojensa mukaan ”kantaneet päivän kuorman ja helteen”. He nostavat kovan metelin ja valittavat osakseen tullutta kohtelua. Heitä ei kuitenkaan harmita se, että he olisivat saaneet liian vähän, vaan se, että toiset ovat saaneet liian paljon eli yhtä paljon kuin he. Kysymys on vertailusta ja omasta asemasta. Ensiksi palkatuille ei merkitse mitään se, että toisetkin saavat toimeentuloon riittävän palkan, tai itse asiassa he haluavat jättää nämä puutteeseen, koska he eivät voi muutoin pitää itseään näitä parempina.
Yllätyksiä täynnä oleva vertauksemme herättää tai suorastaan haastaa arvioimaan tämän ajan yhteiskuntaa, missä kaikenlainen vertailu ja kilpailu on noussut keskipisteeksi. Tyydyn kuitenkin tässä suhteessa yhteen lainaukseen. Mieleeni on jäänyt, että Tukon entinen konsernijohtaja Uolevi Manninen totesi joitakin vuosia sitten Talouselämä-lehdessä seuraavasti: ”Yritysjohtajat ovat ylittäneet kohtuullisuuden niin reippaasti, ettei palkanlisillä voi olla enää mitään taloudellista merkitystä. Kyse on ranking-järjestelmästä, egon kohottamisesta.” (Talouselämä 39/2004) En kommentoi tätä ajatusta muutoin kuin huomauttamalla, että sen tekee mielenkiintoiseksi se, että sen on esittänyt asianomainen eli suuren yrityksen entinen johtaja.
Jeesuksen vertauksen tähtäyspiste ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen, vaan se kohdistuu jokaisen ihmisen sydämeen. Vertaus päättyy monien muiden Jeesuksen vertausten tavoin ikään kuin kesken ratkaisevalla hetkellä? Ilmaan jää kysymys, miten ensiksi palkatut suhtautuvat siihen, että isäntä moittii heitä?Mitä he vastaavat, kun isäntä kysyy, katsovatko he karsaasti sitä, että hän on hyvä ja osoittaa myötätuntoa viimeisiä kohtaan? Nöyrtyvätkö he vai jäävätkö ylpeyteensä?
Avoin loppu asetti Jeesuksen kuulijat vastaajan paikalle. Heidän täytyi miettiä, miten he sijoittavat itsensä vertaukseen ja miten he olisivat suhtautuneet isännän hyvyyteen? Kun Jeesus sanoi vertauksen olevan vertaus taivasten valtakunnasta, kuulijat ymmärsivät, että viinitarhan isäntä kuvasi Jumalaa. Mitkään sanat eivät tavoita Jumalan hyvyyttä, mutta Jeesus pystyi vertauksen avulla osoittamaan, että Jumala on paljon rakastavampi ja armollisempi kuin ihminen osaa mitenkään odottaa. Samalla kävi ilmi, että Jumalan edessä kukaan ei voi asettaa itseään toisen edelle. Jeesuksen kuulijat joutuivat kysymään, miten he suhtautuvat tällaiseen Jumalaan
Vertaus osui epäilemättä kohteeseensa kuulijoina mahdollisesti olleiden fariseusten kohdalla. Fariseukset olivat omistaneet elämänsä Mooseksen lain ja sen perusteella laatimiensa sääntöjen noudattamiselle. Tällä tavoin he ajattelivat saavuttavansa etuoikeutetun aseman niihin nähden, jotka eivät noudattaneet lakia samalla tavoin. Vertaus antoi kuitenkin ymmärtää, että nämä eivät olleet yhtään vähempiarvoisia kuin he. Jeesuksen toiminta todisti samaa, kun hän hyväksyi muiden hyljeksimät seuraansa. Monet fariseukset torjuivat Jeesuksen, mutta ehkä vertauksen kuulleissa fariseuksissa oli niitäkin, jotka nöyrtyivät Totuuden edessä.
Vertaus osui kohteeseensa myös Jeesuksen opetuslasten kohdalla. Samassa luvussa, johon päivän vertaus kuuluu, kerrotaan myöhemmin siitä, kuinka Sebedeuksen pojat tulevat äitinsä kanssa Jeesuksen luo ja pyytävät, että he saisivat istua hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan Jumalan valtakunnassa. Sillä kertaa vertauksen opetus ensimmäisistä ja viimeisistä ei siis tavoittanut opetuslasten sydämiä, mutta myöhemmin näin tapahtui
Vertaus osuu kohteeseensa myös meidän kohdallamme. Se kysyy meiltäkin, miten me suhtaudumme Jumalan hyvyyteen?
Meillä on vertaukseen erilainen suhde kuin sen alkuperäisillä kuulijoilla. Me katselemme Jeesuksen vertauksia hänen ristinsä läpi, joka syventää ja terävöittää niitä entisestään. Itse asiassa Jeesus puhuu useimmissa vertauksissa itsestään, ja ne viittaavat hänen ristilleen. Viinitarhan isäntä kuvaa paitsi Jeesuksen Taivaallisesta Isää myös Jeesusta itseään. Juuri Jeesuksen toiminta todisti Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, ja ristillä tämä rakkaus tuli esiin lopullisella ja ylittämättömällä tavalla.
Jeesuksen risti paljastaa vastaansanomattomasti, että kukaan ei voi ansaita mitään Jumalalta. Kaikki ovat samassa asemassa, samanlaisia armoa tarvitsevia syntisiä. Kenelläkään ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua Jeesuksen ansioon.Vertauksessa isännän myötätunto tuli esiin muun muassa siinä, että hän halusi maksaa viimeisillekin palkan, jotta nämä voisivat säilyttää itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa suhteessa muihin työnhakijoihin. Isännän tavoin Jumala haluaa vahvistaa meidän omanarvontuntoamme, mutta ei itsensä edessä vaan ainoastaan ihmisten edessä. Jumalan edessä meidän on suostuttava armopaloihin, jos tällaista ilmaisua käytetään. Jumalan edessä ei minkäänlainen palkan ansaitseminen tule kysymykseen.
Jumalan armollisuus ei vähennä omanarvontuntoamme vaan vahvistaa sitä. Eihän kenenkään tarvitse kokea itseään toista huonommaksi, kun kaikki ovat yhtä ansiottomia. Jumalan tasapuolinen ja käsittämätön rakkaus puolestaan todistaa siitä, kuinka suuren arvon Hän antaa jokaiselle ihmiselle. Kaikesta huolimatta Jumalan armo ei kelpaa meille.
Siksi meidän täytyy tunnustaa – jos olemme rehellisiä –, että juuri me olemme niitä, joille viinitarhan isäntä sanoo: ”Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?” Jeesus haluaa, että samaistumme työnhakijoihin, jotka asettivat itsensä toisten edelle.Vertailu asuu meissä syvällä, ja jokainen meistä pitää itseään lähimmäistään parempana. Yritämme tätä perustella itsellemme ja ehkä toisillekin, ja vaikka emme tässä onnistu, syntisessä sydämessämme joka tapauksessa korotamme itsemme tavalla tai toisella ensimmäiseksi. Eikä tämäkään meille riitä, sillä haluamme korottaa itsemme jopa Jumalan yläpuolelle.
Me olemme luonnostamme sokeita sille, miten me suhtaudumme Jumalaan. Raamattu ei avaudu meille ilman Pyhän Hengen opastusta, emmekä me ilman Häntä tiedosta Jumalaan kohdistuvaa kapinaamme. Vaikka puhumme mielellämme armosta yleisellä tasolla, torjumme ehdottoman, Jeesuksen ansioon perustuvan armon ja pidämme kynsin hampain kiinni ansiollisuudestamme.
Syntinen ihminen haluaa tehdä ansiottomuudestakin ansion. Tästä on kysymys, kun emme samaistukaan ensimmäisinä työtä mutta myöhemmin moitteita saaneisiin vaan viimeiseksi palkattuihin työmiehiin. Meidän on kuitenkin turha yrittää kelvata Jumalalle niin, että tekeydymme ikään kuin viimeisiksi Hänen edessään. Meistä täytyy tulla oikeasti viimeisiä, ja näin tapahtuu, kun joudumme nöyrtymään ja tunnustamaan ylpeän halumme olla ensimmäisiä. Tämän saa vain Jumalan Henki aikaan.
Jumalan edessä viimeiseksi tullut ei rohkene vertailla itseään muihin. Me emme pääse vertaillusta eroon tämän elämän aikana, mutta silloin kun olemme Jumalan Hengen puhuttelussa, meitä ei kiinnosta, voimmeko pitää itseämme lähimmäisiämme parempina. Silloin ainoa kysymys kuuluu: onko Jumalan armo niin suuri, että hän armahtaa tällaisenkin syntisen.
Ja Jumala armahtaa! Hänen armonsa on mittaamaton ja loppumaton! Kenenkään ei tarvitse jäädä viimeiseksi, vaan kaikki voivat tulla ensimmäisiksi!
Hyvä ystävä, juuri sinut, jonka täytyy tunnustaa, että olet viimeinen ja ansioton, Jumalan armo asettaa ensimmäiseksi muiden ensimmäisten joukkoon. Sinulle maksetaan palkka, jonka toinen on ansainnut. Sinun hyväksesi luetaan Jeesuksen Kristuksen ansio.