3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Septuagesima), Matt. 20: 1-16, Martti Vaahtoranta

1.
Oletko koskaan käynyt turkkilaisessa ravintolassa?
Minä olen, montakin kertaa – mutta paljon useammin Mannheimissa ja Istanbulissa kuin Raumalla tai ylipäätään Suomessa. Sen tähden en myöskään osaa sanoa, voiko täällä meillä nähdä ravintolan seinällä tietyn pienen sinisen koristeen. Tarkoitan pisaranmuotoista, lasista valmistettua amulettia, jota näkee riippumassa myös autojen taustapeilestä.
2.
Samassa paikassa voi maailmalla ja joskus meilläkin nähdä ristin tai krusifiksin. Itse asiassa krusifiksi on myös meidän autossamme, mutta se riippuu häikäisysuojasta eikä peilistä. Siinä se ei peitä näkyvyyttä, mutta näkyy silti itse niin ulos kuin sisällekin.
Se ei kuitenkaan ole mikään taikakalu. Paremminkin se on jotakin sellaista kuin ”näkyvä sana”.
Krusifiksi kertoo ulkopuolisille, että ”täällä palvellaan Herraa”. Autossa istujia se muistuttaa, kenelle he kuuluvat, mutta myös, mitä se on heidän Herralleen maksanut. Sitä katsellessa on ehkä helpompi myös muistaa, että autonkin ratissa pitää katsella muita tien päällä liikkujia Jumalan armollisin silmin.
Eikä vain jälkeenpäin, vaan myös matkan aikana pitää tehdä parannusta piittaamattomuudesta, uhosta ja vihasta. Siinäkin auttaa kuva kärsivästä Herrasta. On vaikea näyttää keskisormea törttöilevälle kanssa-autoilijalle, jos näkökentässä on samaan aikaan omien syntien tähden ristille naulittu Jumalan Poika.
3.
Mutta taikakaluja eivät kristilliset symbolit ole, vaikka niitä – valitettavasti – joskus myös sellaisina käytetään. ”Sininen silmä” sen sijaan on yksiselitteisesti amuletti, jonka tarkoituksena on suojella kantajaansa tai hänen omaisuuttaan ”pahalta silmältä”.
”Paha silmä” voisi olla esimerkiksi minulla, koska olen sinisilmäinen suomalainen. Niin kuin meillä Pohjolassa saatetaan tummasilmäistä ihmistä pitää outona, kiehtovana ja vaarallisenakin, sama osa voi sinisilmäisellä olla siellä, missä useimmilla on tummat silmät. Niin olen ainakin ymmärtänyt, ja näin ihminen toimii: että outo kiehtoo, mutta tuntuu myös vaaralliselta ja tulkitaan äärimmillään pahuudeksi. Niinpä suomalainen ei helposti pidä naapurin vaaleatukkaisen pojan näköistä terroristina, mutta Välimeren itäisillä ja eteläisillä rannoilla naapurin vaaleatukkainen tyttö on eksoottinen ja kohtalokas kaunotar.
Eikä myöskään ajatus ”pahasta silmästä” ole meille kokonaan outo ilmiö. Lauletaanhan laulussa: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”.
Mutta miksi se pitäisi kätkeä? – Siksi, ettei ”paha silmä” vahingoittaisi onnellisia, ettei se turmelisi heidän yhteistä onneaan.
Ehkä meidän ei kuitenkaan pitäisi puhua ”pahasta silmästä”, vaan arkisemmin – kateudesta. Siitä on sanottu, että ”se vie kalatkin vedestä”. Tai ainakin sen se voi tehdä, että jos minulta kysytään, kuinka asiat olisi järjestettävä, minä itse en välttämättä osaa edes kuvitella saavani mitään sen enempää kuin minulla ennestään jo on. Ja sehän on aina ”vähän”.
Ja jos minulla menee huonosti, naapurilla pitää mennä vähintään yhtä huonosti. Hänelleä ei saa olla mitään enempää eikä parempaa kuin minulla, ei uudempaa autoa, ei parempaa palkkaa eikä pitempiä lomia kuin minulla. Niin: kateus vie autotkin tallista!
4.
Edelleen sanotaan, että ”jos katse voisi tappaa … ” Me kyllä ajattelemme, että ei pelkkä katse nyt sentään kenenkään henkeä vie. Joku voi kuitenkin ajatella toisin.
Niinpä itämaisen ”sinisen silmän” ajatellaan suojelevan pahalta katseelta, jonka todellakin luullaan voivan tuhota sen, jota katsotaan, kuten vastasyntyneen, ihanan lapsen. Kateellinen naapurin vaimo katsoo pahalla silmällä vaunuihin, ja kohta vauva kuolee, kuten pelätään ja luullaan, mutta uskotaan myös että ”sininen silmä” suojelee lasta vahingoittavalta katseelta – tai kallista autoa, joka juuri hankittiin.
Onneksi, onneksi pelkkä paha katse ei todellakaan eikä oikeasti tapa. Eikä kateus. Mutta vahinkoa se kyllä tekee niin kadehtijalle kuin kateuden kohteellekin.
Sen tähden mekin osaamme suojautua kateuden ”pahaa silmää” vastaan. Esimerkiksi viisaat vanhemmat pitävät huolen siitä, ettei ketään lapsista suosita toisten kustannuksella. Itseään he suojelevat koettaen piilottaa onnensa ja menestyksensä.
Kun esimerkiksi kysytään, ”mitä kuuluu”, ei vastata ”kiitos oikein hyvää”, vaan mieluummin: ”No, siinä se menee, kun ei valita”. Rahaa käytetään niin, ettei vain kukaan huomaa sitä. Ja jos eletään vielä monen kymmenen yhteisen vuoden jälkeen onnellisina ja suorastaan rakastuneita hyvässä avioliitossa, ei silti kehuta julkisesti puolisoa eikä liittoa.
Niin: nololtahan se meistä tuntuu, kun amerikkalaiset sanovat: ”You look just great!” Pilalle sitä ihminen menee, jos hänelle sanoo, että hän on komea tai kaunis ja muutenkin arvostettava henkilö! Parempi, ettei turhaan kehuta toisiamme ja että kaikki on tasaisen harmaata ja yhtä pitkää tai paremminkin pätkää, ettei vain kateus veisi keneltäkään kaloja vedestä. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.
5.
Ota omasi ja mene. Mutta minä tahdon tälle viimeiselle antaa saman verran kuin sinullekin. Enkö saa tehdä omallani, mitä tahdon? Vai onko silmäsi nurja sentähden, että minä olen hyvä?
Näin sanoi Jeesuksen vertauksen isäntä viinimäkensä työntekijälle, joka oli ahkeroinut aikaisesta aamusta alkaen aina pimeän tuloon asti. Oli sovittu denarista, joka oli työläisen käypä päiväpalkka. Kun kuitenkin palkanmaksun aika tuli, isäntä ei aloittanutkaan ensimmäiseksi tulleista, vaan niistä, jotka olivat tehneet vain muutaman tai ainoastaan yhden tunnin töitä viinimäessä, mutta maksoi silti myös heille palkan päiväisestä työstä eli yhden denarin.
Se ei sopinut koko päivän huhkineiden oikeudentajuun. Olkoonkin, että isäntä noudatti heidän kanssaan tekemäänsä sopimusta. Mutta miksi hän sitten antoi saman palkan myös noille laiskureille, jotka nukkuivat vielä kotonaan, kun he jo hikoilivat viinimäessä? Oliko se muka oikeudenmukaista?
Ei ollut, jos asiaa tarkastellaan maallisen oikeustajun kannalta. Samasta työstä sama palkka. Niinhän sitä sanotaan. Ja ahkeruus ja taitavuus pitää palkita.
Toisaalta isännällä oli täysi vapaus tehdä siten, kuin hän toimi. Ei hän rikkonut sopimuksiaan niiden kanssa, jotka ansaitsivat sovitun palkan omalla työllään. Hän sai tehdä omallaan mitä tahtoi eli maksaa saman verran niille, joilla vasta alkoi veri kunnolla kiertää ja ensimmäiset hikipisarat pusertua esiin siinä vaiheessa, kun aamulla aloittaneet lihakset kipeinä ja maha kurnien odottivat pitkän työpäivän loppua ja sovittua päiväpalkkaa.
6.
Ei Jeesus harjoita tässä työmarkkinapolitiikkaa. Ei Hän kerro työntekijöille eikä heidän työnantajilleen, millä perusteilla palkkaa olisi maksettava. Vertauksessa on kyse Jumalan valtakunnasta, ei politiikasta, työelämästä eikä edunvalvonnasta.
Mutta ei kateus Jumalan valtakunnassakaan ole outo asia. Ainakin minä joudun taistelemaan myös sitä syntiä vastaan. Kuinka lähellä minua onkaan, että koettaisin jotenkin selittää pois sen tosiasian, että jotkut ja itse asiassa monet virkaveljistäni ovat monessa asiassa minua parempia. He ovat ahkerampia, aikaansaavampia ja hurskaampia ja vielä iloisempiakin kuin minä.
Eikä tämä kiusaus koske vain suhdettani virkaveljiini. Kuinka lähellä onkaan sydämen katkera kateus myös silloin, kun näen kristityn, joka ei juuri koskaan näytä lankeavan niihin synteihin, joiden kanssa minä saan taistella päivät pitkät ja joskus yölläkin. Edes kateuden kiusaus ei näytä heitä piinaavan!
Kuinka suuri onkaan sisäinen kiusaukseni yrittää selittää jollakin ikävällä syyllä pois sen, että toiset uskovat ovat niin iloisia ja luottavaisia, että he osaavat puhua luontevasti uskonasioista, että he todistavat avoimesti Herrastaan ja auttavat vielä minuakin iloisella uskollaan ja hyvillä teoillaan! Minä sen sijaan saan suuni auki vain parahdukseen ”Herra, armahda”, paitsi ehkä silloin, kun saarnaan. Ja rakkauden teoista en omalla kohdallani uskalla puhua yhtään mitään.
Eikö siinä ole kylliksi syitä kateuteen? Ja kuitenkin kateus on synti, jota vastaan pitää taistella ja josta pitää tehdä parannusta. Se on se ”nurja silmä”, josta Jeesus tämän päivän evankeliumissa varoittaa meitä. Se ei ehkä tapa, mutta vahingoittaa kuitenkin minua, yhteisöä, johon kuulun ja sitä, jota kadehdin.
7.
Hiukan minua tosin lohduttaa, etten ole yksin vaivani kanssa. Ehkä sinäkin näet myös oman kuvasi siinä peilissä, jota minä nyt pidän omien kasvojeni edessä. Ehkä sinäkin tiedät, mitä on ”hengellinen kateus”:
Kaikkein yleisintä se lienee meidän, kristittyjen sukujen lasten ja kauan kilvoitelleiden uskovien parissa silloin, kun joukkoomme eksyy joku, joka vuosien ja vuosikymmenien tuhlaajapojan elämän jälkeen löytää takaisin tai suorastaan ensimmäistä kertaa tien Isän kotiin – ja on kohta iloisempi ja paremmalla mielellä kuin me ehkä koskaan. Hän suorastaan uhkuu uskon rohkeutta ja intoa ja jakaa sitä auliisti myös muille. Ja eikös vain hän pian jo tuo toista samanlaista kirkkoon, ja tämä kolmatta, ja nyt on mukana myös armollista Jumalaa etsiviä muslimipakolaisia!
Samaan aikaan minä se vain kärvistelen uskon ensimmäisillä askelmilla vuosikymmenien yrittämisen jälkeenkin. Olen yltä päältä hiestä ja likainen kaikesta raatamisesta, mutta yhtään enempää palkkaa en saa kuin tuo, joka viime hetkellä pelastettiin Jumalan valtakunnan työmiesten joukkoon. Mahdanko saada palkkaa edes niin paljon kuin hän? Tuskin.
8.
Onko minullakin siis nurja silmä sen tähden, että meidän Taivaallinen Isämme on niin hyvä ja niin runsas Antaja? Vai olenko kenties ymmärtänyt jotakin väärin? Olenko kokonaan väärillä jäljillä?
Siltä näyttää. Sillä minähän marisin mielessäni sitä, että noilla muilla on niin paljon enemmän kaikkea hyvää ja kaunista, lahjoja ja menestystä, iloa ja rohkeutta, sanalla sanottuna Jumalan siunausta. Marisin sitä, että he saavat enemmän palkkaa kuin minä.
Vertauksen tilanne on kuitenkin kokonaan toinen. Eihän Jeesus puhu siinä isommasta eikä pienemmästä palkasta, vaan samasta palkasta, jonka kaikki saavat. Ei nyt ole puhe siitä, että tuo toinen saa enemmän kuin minä, vaikka hän on tullut Herran viinimäkeen vasta viime minuuteilla, mutta minä olen ollut siellä jo lapsuudestani asti töissä. Mutta ei hän saa myöskään vähemmän palkkaa kuin minä.
Jeesuksen vertauksen sanoma on, että kaikki saavat ihan yhtä paljon, aivan kaikki, jotka ovat töissä Jumalan valtakunnassa. Ja se tarkoittaa, että minä olen aivan yhtä siunattu ja runsaasti palkittu kuin veljeni virassa ja vaivassa. Se tarkoittaa, että sinä olet yhtä siunattu kuin toinen kristitty rinnallasi.
Me kaikki saamme saman palkan, jos noudatamme Isännän kutsua ja lähdemme hänelle töihin. Me kaikki saamme saman palkan, jos emme pudista kutsulle päätämme emmekä jää torille kahvia juomaan, kun kuulemme kutsun töihin. Jopa se, joka ei lainkaan ehdi viinimäkeen saakka, saa saman palkan, jos hän viimeisillä voimillaan huokaisee: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi“. (Luuk. 23:42)
9.
Sillä Jeesuksen vertaus puhuu Jumalan valtakunnan ovesta, jonka Hän on avannut sepposen selälleen kaikille. Se on auki niille, jotka lähtevät jo aamulla töihin, mutta myös niille, jotka vasta viime minuuteilla ottavat kutsun vastaan. Se on kaikille yhtä auki, ei yhdelle vain raollaan ja toiselle selällään, ja kaikki, jotka kulkevat siitä ovesta, löytävät tien kotiin, Isän viinitarhaan, sillä se ovi on Kristus itse.
Jeesus ei siis puhu vertauksessaan siitä toisesta palkasta, joka on myös totta. Se ei kuitenkaan ole sama kaikille. Näin siitä kirjoittaa P. Paavali erityisesti apostoliseen virkaan ja sananpalvelijan työhön liittyen. Hyvin se silti sopii myös kaikkien kristittyjen elämään ja kutsumukseen:
Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus. Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi. (1 Kor. 3:6-15)
Myös luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluva Augsburgin tunnustuksen puolustus käsittelee kysymystä palkasta, joka on perille päästyä luvattu pyhille. Se on todella luvattu. Silti sillä ei ole mitään tekemistä sen palkan kanssa, josta Herra Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa.
Päivän evankeliumi ei puhu mitään ansioista, joiden perusteella me pelastuisimme. Ei se puhu edes uskosta, sikäli kuin se on meidän omaa tietoamme, tahtoamme ja tunnettamme. Sillä myös ristin ryövärin huokaus oli merkki siitä Jumalan vaikuttamasta uskosta, jonka hänen rinnallaan kärsivän Herran Jeesuksen Pyhä Henki oli hänessä jo sytyttänyt. Se sai hänet vastoin kaikkia järjen päätelmiä turvautumaan Jeesukseen ja pyytämään, että hänkin pääsisi töihin Jumalan valtakunnan viinimäkeen, vaikka se tässä ajassa oli jo mahdotonta.
Näin Philipp Melanchthon kirjoittaa tästä aiheesta Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa:
Tällä kohden lisäämme myös muutaman sanan palkinnoista ja ansioista. Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” On siis ole erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden.
10.
Ei siis ole minkäänlaista syytä katsella „vanhemman veljen“ tavoin karsaasti kotiin palaavaa „tuhlaajapoikaa“, jolle Isä järjestää juhlat samaan aikaan, kun hän, ahkera ja kuuliainen poika, näyttää jäävän kokonaan vaille palkkaa. Ei ole mitään syytä „nurjaan silmään“, jos joku toinen seurakunnassa tai virkaveljien joukossa näyttää olevan runsaammin siunattu kuin minä tai sinä.
Sillä me kaikki saamme saman palkan, jos vain suostumme ottamaan sen vastaan. Me kaikki saamme saman palkan, jos lähdemme seuraamaan Jeesusta, kun Hän kutsuu meitä, ja jos pysymme Hänen ja toinen toistemme seurassa Jumalan valtakunnassa, seurakunnassa ja Kirkossa, joka on Hänen hengellinen ruumiinsa ja meidän pyhä äitimme. Me kaikki saamme saman palkan, vaikka emme jaksaisi tehdä töitä kuin ihan vähän ja kulkea hitaasti, lyhyin askelin Herran jalanjäljissä tai jopa silloin, kun emme jaksa ottaa yhtään askelta, mutta huudamme silti hätäämme avuksi Herran nimeä.
Se on se palkka, jonka Herra Jeesus itse on ristillä ansainnut meitä varten. Sen Hän lupaa meille ennen ensimmäistäkään askeltamme tai vielä yhtään irti leikattua rypäleterttua. Mutta jos jäämme joutilaina torille seisoskelemaan eli epäuskon valtaan, jäämme vaille myös sitä armopalkkaa, jonka saavat kaikki, jotka uskovat Häneen ja Häntä uskossa seuraten lähtevät töihin Hänen viinimäkeensä. Vain he saavat sen, mutta varmasti kaikki he.
11.
Sen tähden: pois kauna ja kateus, rakkaat veljet ja sisaret! Olemme kaikki saaneet kasteessamme jo niin valtavan lahjan, ettei karsaisiin katseisiin ole mitään syytä. Meille on luvattu paljon, paljon enemmän kuin yksi vaivainen denari. Meille on luvattu taivaan valtakunnan kansalaisuus ja iankaikkinen elämä Jumalan luona.
Nyt on vain aika ahkeroida uskon kuuliaisuudessa ja rakkauden hyvissä töissä. Niistä todella annetaan vielä kullekin oma palkka sitten siellä perillä. Uskon kuitenkin, että silloinkin palkanmaksu on peräti yllättävä tapahtuma. Uskon, että moni sellainen, josta luulin, että hänelle kuuluisi kultamitali ja ilmainen tontti kotikunnassa, istuukin minun rinnallani ovenpielessä. Sieltä me kuitenkin yhdessä katselemme onnellisina ja vailla pienintäkään kateutta ihanaa Ylkää ja niitä, joiden kirkkaus voittaa meidän kirkkautemme ja jotka istuvat Hänen rinnallaan Karitsan ikuisissa häissä.
Emme tunne pienintäkään kateuden häivää katsellessamme heidän onneaan. Päinvastoin: toivottavasti ainakin joskus jo täällä, mutta aivan varmasti siellä, perillä, heidän onnensa on myös meidän onnemme. Kukaan ei enää kadehdi toistaan siinä yhteisessä, sanoin kuvaamattomassa ilossa, johon Herran viinimäen työläisten pitkän pitkä tai lyhyeksi jäänyt työpäivä päättyy. Ja sitten vain kiitetään. Amen.