Saarna Jukolan viestin metsäkirkossa Hollolassa
Raamatun lukukappale Joel 2: 21-24
Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
Älkää pelätkö, metsän eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää,
viikunapuu ja viiniköynnös
antavat runsaan sadon.
Siionin lapset,
iloitkaa ja riemuitkaa
Herrasta, Jumalastanne!
Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen,
lähettää sadekuurot ajallaan,
antaa syyssateen ja kevätsateen niin kuin ennen.
Silloin puimatantereet ovat täynnä viljaa,
ja puristamoissa öljy ja viini tulvivat yli reunojen.
”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu.” Eino Leinon Nocturnen alkusäkeet luovat mielikuvia. Kesäinen yö kietoo syleilyynsä. Rauha herkistää aistit, ja yön äänet, varjoisat valot ja hennot tuoksut valtaavat sielun.
Miten monta kaunista kuvausta onkaan laadittu suomalaisesta suviyöstä! On riimitelty runoja ja laulettu lauluja, kirjattu romaaneja ja maalattu tauluja. Kesäyö on miljöönä lukemattomissa romanttisissa saduissa, elokuvissa ja näytelmissä. Siinä on jotain taikaa. Kesäyön tarinoissa ehtii tapahtua paljon, usein suorastaan liian paljon.
Elämän käännekohdat ja suuret tunteet saadaan paketoiduksi mystisesti hidastuneeseen ajankulkuun. Lyhyessä yössä ehtii unelmoida ja uida, rakastua ja riidellä, tanssia ja tapella, jättää ja tulla jätetyksi, eksyä ja löytyä. Vaikkei paljon tapahtuisikaan, luonnossa valvottu kesäyö painuu mieleen.
Päivän hulinan hiljetessä ja ihmisten äänten vaietessa luonto näyttää lepäävän, mutta jo kohta erottuvat yölintujen äänet ja metsän eläinten liikkeet. Auringon laskiessa lämpö haihtuu, vilu värähtää ja kylmä hiipii. Muutaman ohikiitävän tunnin jälkeen aurinko jo kurkistaa, linnut aloittavat konserttinsa, ja pian luonto herää uuteen aamuun. Kohta metsät ja niityt ovat täynnä elämän kuhinaa aivan kuin uudelleen aloittaneena. Uusi päivä ja uudistunut elämä.
Profeetta Joelin kirjasta luetussa kappaleessa myös luonto uudistuu. Se ikään kuin aloittaa alusta. Elämä palaa, kun talven jälkeen kaikki jälleen viheriöi ja kasvaa. Uusi tulevaisuus koittaa niin eläimille kuin ihmisille, kun Jumala antaa kasvun.
Kun Jumala antaa kaivatun sateen, niityille nousee ruoho ja autiot kentät muuttuvat eläviksi laitumiksi. Maa antaa satoaan ja hedelmäpuut lahjojaan. Pian jo korjataan ja puidaan viljaa. Luonto ei ole ainoastaan osoittanut kauneuttaan, vaan myös hyvyyttään. Ihmiset ja eläimet saavat taas osana luomakuntaa nauttia siitä, mitä vuoden kierto tuottaa. Se on Luojan teko, hyvän Jumalan lahjaa. Hänestä on koko elämä lähtöisin, ja hän myös pitää sitä yllä luomansa luonnon säännönmukaisuudella.
Elämän lahjat toistuvat vuodesta toiseen. Kesä seuraa talvea ja talvi kesää. Kaikella on aikansa. Vuodet seuraavat toistaan ja tuntuvat samaan aikaan sekä tutuilta että uusilta. Asiat toistuvat, mutta aina tulee uutta ja ainutlaatuista. Tulevat myös kesän harrastukset.
Osa tähän Jukolan viestiin osallistuneista on ollut mukana jo lukuisia kertoja. Kilpailu on vanha ja tuttu, mutta maasto uusi ja erilainen. Kilpakumppanit ovat osin samoja, osin uusia. Eikä ehkä ole oma itsekään aivan sama. Vuoden aikana on tapahtunut jotain, ja vaikka sama mies tai nainen juoksee, hänessä on jotain muuttunut.
Sinun kuntosi voi olla kovempi kuin viime vuonna. Ehkä selviät osuudestasi nopeammin, tai ehkä reitti paljastuukin raskaammaksi kuin viime kesänä. Mutta muutakin voi olla muuttunut kuin fyysinen kunto. Ehkä olet viimeisen vuoden aikana kokenut jotain, joka on sinulle paljastanut elämästä aiemmin tuntemattomia asioita. Ehkä se on uudella tavoin saanut pohtimaan, mikä on lopulta tärkeää.
Öisestä suunnistuksesta voi lainata vertauskuvan. Kumpi on elämässä tärkeämpää, vauhti vai pysähtely? Onko parempi kiirehtiä ja yrittää ensimmäisenä maaliin? Vai onko tärkeämpää etsiä, löytää ja leimata? Näitä vaihtoehtoja tuskin voi laittaa suunnistuksessa kilpailemaan keskenään. Mutta elämään ja sen rytmiin voi tästä kysymyksestä saada hedelmällisen näkökulman.
Suviyössä voi juoksun ohessa ehkä ohimennen aistia kaikenlaista kaunista, jos vain kiireessä huomaa. Luonnosta voi löytää pikku aarteita, joihin ei vauhdissa ehdi kiinnittää huomiota. Mutta sellaisia aarteita voi olla elämä täynnä. Jumalan lahjoja, joihin ei osata kiinnittää huomiota, koska niitä pidetään itsestään selvinä. Sellaisia ovat päivien ja vuosien toistuminen, terveenä pysyminen, yhteyden säilyttäminen läheisiin. Kiire ja jonkin päämäärän tavoittelu voi saada unohtamaan, miten tärkeitä muut ihmiset ovat. On tarpeen pysähtyä viettää aikaa heidän kanssaan. Erityisesti sellaista tarvitsevat ne, jotka ovat kaikkien lähimpinä – puoliso, lapset, vanhemmat.
Jumala, kaiken elämän lähde, jakaa auliisti lahjojaan, sellaisia kuin kesäisen luonnon kauneus. Jumalan hyvyyttä on, että elämme. Saamme liikkua luonnossa ja nauttia siitä, että olemme itse osa luomakuntaa. Hengitämme samaa ilmaa kaikkien eläinten kanssa, saamme voimaa auringon valosta kasvien kanssa. Annamme maan uumenista nousevan veden virkistää ruumistamme ja sieluamme, syömme ravinnoksemme pellosta kasvanutta viljaa.
Jumala on luonut kaikki toisiaan varten. Koko luomakunta elää yhdessä. Jokaisella on oma lokeronsa, ja jokainen on riippuvainen jostain toisesta. Yhdessä kaikki olennot muodostavat mitä hienovaraisimman ja monimutkaisimman verkoston, kokonaisen elämää kuhisevan planeetan maineen, merineen, vuorineen ja metsineen. Ruislinnun lauluineen, tähkäpäineen ja täysikuineen.
Olemassaolonsa alusta asti on ihminen luonnon osana saanut nähdä vaivaa elantonsa eteen. Hän on saanut syödä leipänsä otsa hiessä, kuten Raamatun alkulehdillä todetaan paratiisista pois ajetun ihmisen osasta. Paratiisin kaipuu kuitenkin asuu meissä. Ihminen kaipaa lepoa, kauneutta ja hyvyyttä. Kaipaus panee liikkeelle etsimään, jopa juoksemaan. Osa ihmisistä käyttää elämänsä jahtaamalla rikkautta, mainetta ja kunniaa. Osa joutuu käyttämään kaiken aikansa ja voimansa välttämättömän toimentulon etsimiseen.
Tutussa virressä lauletaan: ”Hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa, hän hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa.” Jumala säätää ja vartuttaa, ei ihminen. Jumala on luonut maailman toimimaan luonnollisella eli luonnonlakiensa mukaisella tavalla. Mutta ihmiselläkin on virressä tehtävänsä: ”Suo, että ilomielin myös jaamme leipämme ja sydämin ja kielin sua lakkaamatta kiitämme.”
Meidän tehtävämme on löytää oma paikkamme kokonaisuudessa. Ihmisen tulee nähdä koko elämänsä osana Jumalan työtä. Hänen kutsumuksenaan on kiittää Jumalaa ja liittää omat askareensa Jumalan työhön. Hänen tehtävänsä on toteuttaa sitä hyvää, mitä Jumala tahtoo. Siinä on hänen elämänsä tarkoitus. Siinä on hänen matkan varrella toimitettava etsijän ja löytäjän tehtävänsä. Siinä on myös lopulta hänen juoksunsa päämäärä.