3. sunnuntai helluntaista, Lk. 9: 51 – 62, Esko Väyrynen

Tässä jumalanpalveluksessa lienee vähemmistönä syntyperäisten keravalaisten ryhmä. Keravahan tunnetaan muuttovoittoisena kaupunkina. Ei edes rippilapsista kaikki ole syntyperäisiä keravalaisia.
Siitä huolimatta, että olemme tänne muualta muuttaneita, huomaamme pitävämme tätä seutua jo muutaman täällä eletyn vuoden kuluttua kotikaupunkina. Kotiseutuhenkeä ja kotipaikkatietoisuutta on lisäämässä ja herättämässä tällainen tänään vietettävä kotiseutupäivä, Kerava-päivä.
Viime vuosina kotiseutupäivien vietto on yleistynyt eri puolilla maata. Se lienee eräänlainen torjuntailmiö 60-luvulla vallinneesta maalta muutosta syntyneelle juurettomuudelle. Juurettomuutta lisäsi se, että ei tunnettu kaupunkia, ei osattu kaupunkilaisten murretta, slangia, ja maalaiseksi paljastunutta kuviteltiin halveksittavan.
Kuvittelen, että Keravan tapainen kaupunki on monille maalta lähteneille helppo kokea kotipaikaksi, koska pääsääntöisesti toisetkin ovat tänne muualta muuttaneita.
Tämän päivän evankeliumin mukaan yksi juureton ja koditon harhailija on Jeesus. ”Ihmisen Poika” on profeettojen ennustuksissa käytetty nimitys Messiaasta. Siis itse kuoleman voittaja, Jumalan ainokainen Poika tuntee itsensä täysin turvattomaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi unohtanut omistavansa katoamattoman, iankaikkisen kodin taivaassa, Jumalan oikealla puolella eli oikeuden käyttää Jumalan valtaa. Jeesus ilmoittaa olevansa koditon nuorukaiselle, joka intomielisesti sanoo seuraavansa Jeesusta mihin hyvänsä.
Jeesus ei houkuttele eikä kutsu seuraansa lupaamalla asuntoja tai hyvät palvelut tarjoavia kotiseutuja. Pikemminkin voisi sanoa, että hyvässä asunnossa ja miellyttävässä ympäristössä asuva Jeesuksen seuraaja tuntee kaipausta ja ikävää iankaikkiseen elämään. Jeesuksen seuraajalla on taivasikävä.
Taivasikävän, kaipauksen päästä Jeesuksen seuraan, synnyttää ylösotettu eli korotettu Herra Pyhän Henkensä kautta. Sitä kaipausta ei synnytä toivo ulkonaisesti helpommasta elämästä. Ns. uskova saa yleensä kokea hieman vähättelevää huomiota. Elämä voi joskus olla jopa tukalampaakin Jeesuksen seuraajalle. Taivasikävää ei sammuta inhimillisen tiedon ja taidon lisääntyminenkään. Se ei sammu sen ansiosta, että tieto ja taito kasvaa, työn tuottavuus kasvaa ja elintaso nousee. Korkeakaan elintaso ei vastaa siihen polttavaan kysymykseen: mitä kuoleman jälkeen.
Taivasikävää ei sammuta nuorten elämänhalukaan. Siitä on osoituksena sekin, että valtaosa nuorista tulee rippikouluun. Vanhemmat usein hätäilevät ja huolehtivat nuorten puolesta.Se on hyvä ja tarpeellinen. Pyhä Jumala rikkaassa mielikuvituksessaan tulkitsee vanhempien ja ystävien hätäilyt ja huokailut esirukouksiksi nuorisomme puolesta. Sellainen nuori, jonka puolesta joku hääntynyt huokailee, saa sydämeensä taivasikävän. Vaikka Jeesus kutsuu meitä iankaikkiseen elämään, taivaan ihanuuteen, hän kuitenkin ilmoittaa seuraansa pyrkivälle olevansa täysin koditon.
Jeesus ei kiellä meitä kiintymästä kotiseutuun. Kristitty saa Raamatun kehoituksen mukaan harrastaa oman kaupunkinsa parasta. ”Mihin kaupunkiin te tulettekin, missä teidät otetaan vastaan, syökää, mitä eteenne pannaan, ja parantakaa sairaat siellä” Lk. 10:8-9. Mutta koska hän, siis Jeesus, kutsuu iankaikkisen elämän osallisuuteen, niin hän ei lupaile ajallista mukavuutta, jotta me emme erehtyisi kuvittelemaan tätä katoavaa lopulliseksi päämääräksi. Vaikka me teemme työtä kotiseutumme hyväksi kykymme ja taitomme mukaan, niin meillä on mielessä Raamatun sana: ”ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme” Hebr. 13:14.
Jeesuksen seuraaja tuntee viihtyisälläkin kotiseudulla itsensä muukalaiseksi, koska Jeesus kutsuu iankaikkiseen elämään. Taivasikävä on merkki Jeesuksen kutsun kuulemisesta. Maan päällä Jeesuskin oli koditon, vaikka hän on taivaan kuningas. Jeesus on kuoleman voittaja. Hänen seuraamisensa , taivasikävä, tuo iankaikkisen elämän. Taivasikävää meillä ei ole lupa sammuttaa tämän elämän antamilla vaatimuksilla ja kutsumuksilla. Taivasikävä on Jumalan työtä meissä.