Rakkaat kristityt!
Harva asia on niin tyypillistä ihmisille kuin rajojen vetäminen. Koko maailma on täynnä rajoja. Valtiot on erotettu toisistaan rajoilla. Kunnat on erotettu toisistaan rajoilla. Seurakunnat on erotettu toisistaan rajoilla. On minun omat ja on sinun omat – rajoja on joka puolella. Ne ovat monessa mielessä hyvin tärkeitä, koska rajat aina määrittelevät jotakin. Suomi on rajojensa sisällä, Loviisa on rajojensa sisällä – sinä ja minä olemme rajojemme sisällä.
Rajojen loukkaukset satuttavat, niiden siirtäminen herättää paljon tunteita.
Myös Jumalan valtakunnalle me piirrämme rajoja. Historian saatossa rajoja on piirretty uskontojen välille, kirkkojen välille, herätysliikkeiden välille – lopulta yksittäisten ihmisten välille. Olisi niin paljon helpompaa, jos rajat olisivat selvät – sillä rajat luovat turvallisuutta. Me olemme oikeassa ja pelastumme – te olette väärässä ja kuljette kohti kadotusta. – Vaarallista rajanvetoa!
Kun tänään sunnuntain aiheena on ”Kutsu Jumalan valtakuntaan”, niin mihin meitä silloin kutsutaan. Missä ovat rajat?
Jeesuksen ajan fariseukset tahtoivat piirtää Jumalan valtakunnalle rajat. Heidän tapansa piirtää noita rajoja oli yksinkertaisesti suojata elämä käskyillä. Käskyjä kutsuttiin kauniisti isien perinnäissäännöiksi. Haluttiin pelata varman päälle. Jokaiselle asialle oli oma käskynsä. Tee näin – teet oikein. Jos et tee, olet kirottua kansaa, joka ei lakia tunne. Halu rajata Jumalan valtakunnan rajat hallittaviksi, määriteltäväksi ja usein ahtaiksi on elänyt hyvin vahvasti. Tiedämme sen, että meidän Vapahtajamme monet kerrat vastusti tuota rajanvetoa. ”Olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…”
Kuluneella viikolla olen yrittänyt pysähtyä miettimään valtakunnan rajoja. Olen yrittänyt tavoitella niitä myös sulkemalla silmäni ja miettimällä: mitä puhe Jumalan valtakunnasta minussa herättää. Haluaisin olla paikalla, kuuntelemassa kun Kristus julistaa: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” Sitten mielessäni näen kuinka muutamat kalastajat jättävät verkkonsa ja lähtevät seuraamaan Jeesusta.
Minun on aivan mahdotonta nähdä silmieni edessä jotain ahdasta, rajoittunutta, ahdistavaa tai pelottavaa kuvaa. Näen edessäni joukon, jolle maailma on auki.
Tapahtuu jotain aivan merkillistä: Jeesus avaa heidät näkemään todellisuutta, jossa he elävät. Miehet huomaavat ihmettelevänsä kukkakedon kauneutta tai kuuntelevansa linnun laulua. Jeesus avaa heidän silmiään näkemään Jumalan maailmaa, joka on tässä. Ei jossain kaukana: vaan tässä.
Pietari – tuo yksi kalastajista – näkee toki itsensäkin. Näkee jotain omasta syyllisyydestään ja toteaa: ”Mene pois Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.” Mutta mitä Jeesus tekee? Hän antaa rohkeasti tehtävän: minä teen teistä ihmisten kalastajia.
Ja yhteinen matka jatkuu: sokeat alkavat nähdä, köyhät kuulevat ilosanomaa, sairaat paranevat, syntiset jäävät kivittämättä.
Tänään me olemme Jeesuksen kertomuksen äärellä kun hän sanoo: ”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita.” Kuuletko kutsun Jumalan valtakuntaan. Kyse on pidoista, kyse on juhlista, kyse on ilosta. Kyse ei ole kutsusta surkeuteen, ahtauteen tai elämän kieltämiseen. Jostain aivan muusta on kyse. Kyse on kutsusta avata silmät, herätä näkemään, että Jumalan valtakunta on täällä. Jumalan valtakunta on tämän kauniin luomistyön keskellä, Jumalan valtakunta on siellä, missä rakkaudelle annetaan sijaa.
Jeesuksen kertomuksessa kohtaamme kutsusta kieltäytyjät. Voi olla, että kertomuksen idea on siinä, että Jeesuksen oma kansa hylkäsi hänet ja ylösnousemuksen jälkeen tuli aika kääntyä muiden kansojen puoleen. Mutta kertomus on muistutus myös siitä, että on hyvin tavallista, että monet elämän arkiset sinänsä hyvätkin asiat voivat sulkea meiltä silmät. Sulkea niin, että emme näe Jumalan valtakuntaa, vaikka elämämme aivan sen keskellä. Kristus avasi oven. Usko ja omista. Ehtoollispöydässä ovi on apposen auki.
Niin – valtakunnan rajat, missä ne ovat?
Anhony de Mello – edesmennyt jesuiittapappi kertoi vertauksen kalasta:
”Anteeksi”, sanoi valtameressä uiva pieni kala, ”voisitko sinä, joka olet minua vanhempi, kertoa, mistä löytäisin sen, mitä sanotaan valtamereksi?”
”Tämä on valtameri. Sinä olet juuri nyt valtameressä”, vastasi vanhempi kala.
”Tämäkö valtameri? Mutta tämähän on vain vettä. Minä etsin valtamerta”, sanoi pikku kala ja ui pettyneenä pois jatkaakseen etsimistään muualta.”