Jokaisella ihmisellä on jokin jumala. Kukaan meistä ei tule toimeen ilman jumalaa. Jumalamme on se, johon me laitamme turvamme ja toivomme ja jonka uskomme tyydyttävän tarpeemme. Jos jumalamme ei ole todellinen Jumala, turvaudumme johonkin epäjumalaan.
Luther on varmaan oikeassa, kun hän sanoo, että omaisuus on maailman yleisin epäjumala. Päivän evankeliumissakin yksi suurista pidoista pois jäänyt esitti kieltäytymisensä syyksi pellon hankkimisen. Myös työ ja perhe voivat olla epäjumalia. Yhden kieltäytyjän täytyi välttämättä päästä kokeilemaan härkäpariaan, ja yksi kieltäytyjä sanoi naimisiin menon estävän juhliin osallistumisen. Mekin voimme uppoutua työhömme niin, että kaikki muu unohtuu, ja perheestäkin voimme olla väärällä tavalla riippuvaisia.
Perhe on suuri Jumalan lahja, samoin muut läheiset ihmiset. Myös työ on tärkeä ja välttämätön osa ihmisen elämää, ja omaisuuskin on hyvä asia niin kauan, kun me emme palvele sitä, vaan se palvelee meitä. Jumala on luonut kaiken hyvän, ja kaikki hyvä kuuluu hänen valtakuntaansa, mutta kun suhteemme Jumalan lahjoihin vääristyy, ne erottavat meidät hänestä ja hänen valtakunnastaan.
Jeesuksen vertauksessa ei kuitenkaan jääty pois suurista pidoista eli Jumalan valtakunnasta varsinaisesti perhesyiden tai työn tai omaisuuden takia. Sanotaanhan päivän evankeliumissa, että kutsutut alkoivat yksi toisensa jälkeen esittää verukkeita. Esimerkiksi pellon ostaminen oli vain tekosyy. Varsinainen syy oli se, että juhliin ei haluttu lähteä eikä niiden järjestäjää arvostettu. Viime kädessä Jumalan valtakunnasta jäädään pois siksi, että Jumalaa ei pidetä Jumalana, kaiken hyvän antajana ja rakastavana Isänä, eikä hänelle anneta sitä arvoa, mikä hänelle kuuluu. Silloin Jumalan tilalle astuvat epäjumalat, jotka vievät meidät entistä kauemmaksi Jumalasta.
Minkään ei ole sen luonnollisempaa kuin osallistuminen Jumalan valtakunnan suureen juhlaan. Jeesuksen vertauksessakin on hyvin outoa, että kutsun saaneet eivät tulleet juhlaan. Itämailla oli tapana, että juhliin kutsuttiin kaksi kertaa. Suurten pitojen järjestäminen edellytti monia ennakkovalmisteluja, ja ennakolta haluttiin tietää, ketä juhliin saapuu. Meilläkin on kutsukortteihin usein kirjoitettu: vastausta pyydetään siihen ja siihen mennessä. Kun pitojen oli määrä alkaa, ensimmäiseen kutsuun myöntävästi vastanneille ilmoitettiin: “Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Silloin ei ollut enää asiallista kieltäytyä, vaan kutsutun oli kiireesti lähdettävä juhliin, joihin hän oli lupautunut tulemaan.
Kieltäytymisen tekee oudoksi myös se, että suuriin juhliin oli kaikkien tapana osallistua. Yhteisöllisyys oli keskeinen ihmisten elämää ja käyttäytymistä ohjaava tekijä – sekä hyvässä että pahassa. Yhteisön ulkopuolelle joutuminen teki elämän vaikeaksi tai lähes mahdottomaksi. Monissa islamilaisissa maissa määrittelee yhteisö, johon ihminen kuuluu, edelleenkin hyvin pitkälle elämisen ehdot ja käyttäytymisen rajat. Muslimi, joka kääntyy kristityksi, voidaan tuomita kuolemaan. Näin menetellään harvoin, mutta kristityksi kääntyneestä tulee joka tapauksessa hylkiö, joka suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Päivän evankeliumissa juhlista poisjääneet eivät halveksi vain kutsun esittäjää vaan samalla myös koko yhteisöä ja jättäytyvät vapaaehtoisesti sen ulkopuolelle.
Kutsusta kieltäytyjät kuvaavat Jeesuksen ajan juutalaisia. Maallisesta juhlasta kieltäytyminenkin olisi ollut outoa, mutta erityisen outoa on se, että ne, joille Jeesus osoittaa sanansa, kieltäytyivät Jumalan valtakunnan kutsusta. Päivän evankeliumin edellä kerrotaan, kuinka Jeesus vierailee fariseusten johtomiehen kodissa. Yksi pöytävieraista sanoo Jeesukselle: “Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.” Silloin Jeesus kertoo ikään kuin vastaukseksi päivän evankeliumin vertauksen. Pöytävieraan toteamus oli itseriittoinen. Juutalaiseen tapaan hän piti itsestään selvänä sitä, että hän kuuluu niihin, jotka viettävät taivaassa ilojuhlaa. Jeesuksen vastaus haastaa hänet ja muut kuulijat itsetutkisteluun. Taivaaseen pääsy ei ollutkaan niin itsestään selvää kuin he kuvittelivat. Päinvastoin juuri he, jotka olivat mielestään vastanneet myöntävästi ensimmäiseen kutsuun, eivät lopullisen kutsun saapuessa ottaneet sitä vastaan.
Ensimmäisen kutsun olivat esittäneet Vanhan testamentin profeetat, jotka olivat julistaneet sanomaa tulevasta Messiaasta ja Jumalan valtakunnasta. Lopullisen kutsun esitti Jeesus eli Messias itse. Jeesuksen julistusta Jumalan valtakunnasta ei haluttu ottaa vastaan. Fariseukset olivat etunenässä keksimässä verukkeita ja muut seurasivat perässä. Varsin pian verukkeet paljastuivat verukkeiksi, ja Jumalan valtakunnan kutsusta kieltäytyneet menivät niin pitkälle, että kutsun esittäjä naulittiin ristille.
Todellisuudessa profeettojenkin kutsun olivat ottaneet vain harvat vastaan, kuten Vanhan testamentista voimme lukea. Myönteinen vastaus oli omasta mielestä annettu, mutta sydämessä oli pysytty Jumalan ja hänen valtakuntansa vihollisina.
Entä sitten me? Kaikkein nurinkurisinta on se, että me jättäydymme pois Jumalan valtakunnan suuresta juhlasta. Onhan meidät otettu pyhässä kasteessa uuden liiton Jumalan kansan jäseniksi. Onhan meillä Herran pyhä ehtoollinen, jolle Jeesus itse kutsuu meitä sanomalla: “Tulkaa, kaikki on jo valmiina!” Onhan meillä Jumalan sana, eikä vain Vanha testamentti kuten juutalaisilla vaan myös Uusi testamentti. Me voimme lukea varoituksen sanoja siitä, miten juutalaiset käänsivät aikoinaan selkänsä Jeesukselle ja Jumalan valtakunnalle. Mutta ennen kaikkea saamme lukea siitä, miten kaikki on todella valmiina, koska Jeesus on tehnyt kaiken puolestamme ja sovittanut syntimme.
Fariseusten ongelma oli, että he halusivat itse olla omia jumaliaan. Heille ei kelvannut se, että kaikki oli valmiina. Vertauksen suurissa pidoissa viettivät juhlaa köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat eli kaikki sellaiset, joita ei kutsuttu oman asemansa ja arvollisuutensa perusteella. Jumalan valtakunnan luonteeseen kuuluu, että sinne pääsevät ja sinne haluavat vain ne, joille pelkkä armo kelpaa. Ne, joiden ainoa mahdollisuus on siinä, että heidät hyväksytään ja armahdetaan ilman mitään ehtoja ja omia ansioita.
Sinuakin kutsutaan sellaisena kuin olet, syntisenä, Jumalan valtakuntaan. Kun Jumalan sanaa julistetaan, Jumalan Henki vaatii meitä – kuten Jeesuksen vertaus osoittaa – käymään sisälle Jumalan valtakuntaan, jotta se täyttyisi. Jumalan valtakunnassa riittää tilaa kaikille, sinne on varattu oma paikka jokaiselle syntiselle. Väkisin Jumalan Henki ei meitä pakota, vaikka vaatimisesta puhutaankin. Kysymys on lempeästä pakottamisesta: Jumalan Henki vaatimalla vaatii meitä, tekee kaikkensa, jotta paikkamme ei jäisi tyhjäksi. Hän ei lakkaa muistuttamasta ja vakuuttamasta, että Jumalan valtakunta on armon valtakunta: Hän jaksaa muistuttaa, että tarvitsemme armoa, ja jaksaa vakuuttaa, että Jumalan armo riittää.