Seuraa nurinniskaisuutta
Saarna tuomiokirkossa 3. sunnuntaina helluntaista 2018 pappis- ja diakoniordinaation yhteydessä
Tietyn tien varressa
”Kun he tekivät taivalta.” Tämä kuulostaisi aivan erilaiselta, ellei Luukas olisi juuri sen edellä (9:51) kirjoittanut: ”…hän suuntasi kulkunsa Jerusalemia kohti.” Kaikki, mistä keskustellaan, tapahtuu tiellä kohti kaikkea sitä, mitä Jerusalemissa sitten tapahtui. Kaikkea, mikä tapahtuu, kehystää tietoisuus siitä, mihin ollaan menossa. Kaikki tulee luetuksi ja kuulluksi siinä valossa, mihin tämä kaikki päättyy – tai ehkä pikemminkin päätyy.
Aika vaikuttavaa tätä kyllä olisi katsella ja kuunnella minkä tahansa tien varressa. Ensin tulee yksi, sitten toinen ja lopulta kolmas mies. Joka kerta käydään ihan lyhyt sananvaihto, jonka ydin on Jeesuksen seuraamisessa. Niin lyhyt kuin se onkin, se ei vain lopu, vaan se huipentuu Jeesuksen selkeisiin sanoihin. Asia on näin. Se ei muuksi muutu. Totisesti ja aamen.
Ei silti ole sama, pudotteleeko totuuksia se Jeesus, joka on matkalla Jerusalemiin vai se, joka kuljeskelee ympäri Galileaa. Sama Jeesus se on, sama Ihmisen Poika. Samasta Jumalan valtakunnasta hän puhuu. Mutta onko hänen aikansa jo täyttymässä vai ei; Luukas on vastikään valinnut sanansa perin erikoisesti, kun hän on kertonut Jeesuksen suunnanneen kulkunsa Jerusalemia kohti. Se nimittäin tapahtui, ”kun Jeesuksen taivaaseenottamisen aika oli lähenemässä”. Vain hetki sitten on käännytty sille tielle, joka kulkee pitkäperjantain ja pääsiäisen läpi aina helatorstaihin asti. Niinpä tämä tie ei ole mikä vain, vaan lopun alku. Tällä taipaleella puhuu mies, joka ei tämmöisenään enää palaa.
Ehkä kuulijat kuulivat toisin – mistäpä he olisivat silloin tienneet, että aika oli lyhyt, kuinka lyhyt aika oli. Jos nyt aikoi seurata, ei enää voinut epäröidä. Enää ei voinut harkita, enää ei voinut edes järjestellä asioita. Ei voinut ottaa huomioon mitään sellaista, mitä elämä muutoin edellytti. Perhesiteetkin repeilivät, vastuu lähimmistä vähintään suhteellistui tai pikemminkin se katkesi seuraamisen vaatimukseen. Nyt on lopun alku, nyt eletään lopun ajan elämää. Nyt on tullut voimaan lopunajallinen järjestys.
Lopunaikaa kautta aikojen
Kristityt pitävät elämänmuotoaan eskatologisena – siis juuri lopunajallisena, siis peräti toisenlaisena. On silti eri asia olla tällä puolen taivaaseenottamista kuin tuolla puolen. Oli eri asia seurata Jeesusta Jerusalemiin, ”kun hänen taivaaseenottamisen aikansa oli lähenemässä” kuin seurata häntä hänen taivaaseenottamisensa jälkeen. Kristityt ovat kyllä kautta aikojen ajatelleet ja kokeneet elävänsä lopunajallista elämää, mutta niin on tosiaankin tehty ”kautta aikojen”. Kun näin on eletty jo lähes 2000 vuotta, aikaa tuskin voi luonnehtia lyhyeksi. Näin on jatkettu sukupolvesta sukupolveen. Ja kun näin on jatkettu, on haudattu sukupolvittain isiä ja äitejä ja summattomasti hyvästelty kotiväkiä. On asuttu ja tehty työtä vuosisadasta toiseen.
Kun me nyt katselemme ja kuuntelemme keskusteluja Jerusalemin tien varressa, meidän mielemme osallistuu niihin jatkuvuudesta käsin. Täällä, tällä puolen taivaaseenastumisen, Jeesuksen seuraajia nimitetään kristityiksi. He muodostavat Kristuksen kirkon, jonka tehtävä on sovittaa yhteen lopunajallisuus ja ajan itsepäinen jatkuminen. Meidän viikosta viikkoon toistamamme nasaretilaiskertomukset eivät jätä meitä rauhaan, niissä kun avautuu toisin nähty maailma ja toisin elettävä elämä. Meille on annettu riittävästi esimakua siitä, mitä on Jumalan valtakunta, ettemme me pääse sen kaipaamisesta irti. ”Joka maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan.”
Kun Jumalan valtakunta pyyhkäisee maata
Ennen kuin Luukas alkoi kertoa meille taipaleesta Jerusalemiin, hän oli jo pariinkin kertaan tuonut kirkkaasti esiin, millainen se sellainen toisenlaisuus on ja mitä se tarkoittaa, kun Jumalan valtakunta pyyhkäisee maata. Nasaretin synagogassa (Lk. 4:18-19) Jeesus luki Jesajan kirjasta (61:1-2) tämä katkelman: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Kun vähän myöhemmin Johannes Kastaja lähetti opetuslapsiaan kysymään, josko Jeesus oli ”se, jonka on määrä tulla”, Jeesus vastasi (Lk. 7: 20-22): ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.”
Näin käänteentekevää, näin nurinniskaista on Jumalan valtakunnan todellisuus. Sen keskiössä ovat ne, joita maailma on pidellyt pahoin ja jotka ovat jääneet jälkeen. Se kantaa huolta ja pitää huolta niistä, joiden ääni on painunut kuulumattomiin ja joiden kokemuksilla ei ole väliä. Se osoittaa rakkauden arvoisiksi ne, jotka olivat jo luopuneet toivosta, että heillä olisi kenellekään mitään merkitystä.
Muutoin niin vaivoin vastustettavat turmiovallat eivät voi hyvin Jumalan valtakunnan käänteisessä todellisuudessa. Muuten niin ylivoimaiset tuhon voimat uhkaavat kampeutua nurin. Käännepiste oli siellä, minne Jeesus ja hänen seuraajansa ”tekivät taivalta”, Jerusalemissa toteutuneessa ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisessä.
Älä jää taipaleelle
Nyt me elämme paitsi Luukkaan ennakoiman taivaaseenottamisen jälkeistä aikaa myös helluntain jälkeistä aikaa; nyt Kristuksen seuraajat muodostavat kristillisen kirkon. Kristityt ovat nähneet hyväksi antaa joillekin joukostaan erityisen tehtävän pitää huolta siitä, ettei ”vain havaittaisi kenenkään meistä jääneen taipaleelle” (Hepr. 4:1; vanha käännös). ”Taivalta tehtäessä” tämä tarkoittaa sitä, että eksyy Jumalan valtakunnan reitiltä. Se on hukkateillä, joka ei enää erota käänteistä todellisuutta ja nurinniskaista järjestystä. Jotta meille ei näin kävisi, me ”kutsumme ja erotamme” joukostamme joitakin Valtakuntaa sanoittamaan, kuvaamaan ja todellistamaan.
Tänään me vihimme virkaan kaksi diakonia ja kolme pappia. Nasaretin synagogassa ja vastauksessaan Johannes Kastajalle Jeesus tiivisti, mihin me teidät puolestamme lähetämme. Toisaalta me lähetämme teidät auttamaan ihmisiä elämään elämisen arvoiseksi kokemaansa elämää. Toisaalta me valtuutamme teidät puolestamme ”julistamaan Herran riemuvuotta” ja ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman”. Vihitäänpä teidät sitten diakonian virkaan tai pappisvirkaan, te olette lopulta samalla asialla: sekä sanoilla että teoilla te kuvaatte ja todellistatte sitä, että Jumalan valtakunta on jo meidän keskuudessamme. Se vaikuttaa tässä maailmassa sitkeänä elämän uskona, hellittämättömänä tulevaisuuden toivona ja rajoja tunnistamattomana rakkautena.
Luukkaan kertomista sananvaihdoista varsinkin toinen ja kolmas ovat hyvin suorasukaisia – ne kun kuvaavat sitä, mitä tapahtui vähiin käyvänä aikana tiellä Jerusalemiin. Nyt ei voi viivytellä, nyt on toimittava heti, nyt on heittäydyttävä arvelematta. Tämä suorasukaisuus ulottuu kuitenkin myös tänne, taivaaseenottamisen tälle puolen. Tämä oikoisuus tavoittaa meidät kaikki, ei vain niitä, jotka tänään vihitään erityiseen virkaan: me emme voi ”kutsua ja erottaa” heitä puolestamme toteuttamaan sitä, mikä kuuluu meille kaikille. Meidät kaikki on yhtäläisesti kutsuttu Jeesuksen seuraan, kaikki kristityt ovat samassa mielessä Kristuksen seuraajia: Jumalan valtakunnan todeksi elämistä ei voi ulkoistaa eikä antaa toiselle tehtäväksi. Jokaiselle sanotaan yhtä suoraan: ”Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
Älä etsi verukkeita, vaan tee siitä totta. Näe toisin ja elä eri tavalla. Auta, ota yhteyteen ja anna syytä elää. Tee taivalta äläkä jää taipaleelle. Seuraa Kristusta perille asti.