Rippikoululeirillä Ailangassa kirjoittelin hartauskirjoitusta viime torstain paikallislehteen äsken kuullun evankeliumitekstin herättämistä ajatuksista. Kytkin kirjoituksen vahvasti silloin käynnissä olleeseen kesän ensimmäiseen rippikouluun sekä myös tähän konfirmaatiojuhlaan, jota nyt vietämme. Kutsu Jeesuksen seuraajaksi sopii vallan mainiosti kuvaamaan yhtä tärkeää osaa rippikoulun sisällöstä ja tarkoituksesta. Muistutin täällä edessä istuvaa rippikoululaisten joukkoa torstaina kotiin tullessaan lukemaan hartauskirjoituksen lehdestä. Juuri tällä kerralla kävi kuitenkin niin, ettei tuota kirjoitusta lehdestä löytynyt. Kuittaus perille tulleesta sähköpostiviestistä kyllä saapui, mutta itse kirjoitus on sitten kadonnut jonnekin lehden toimituksessa.
Kun tänään päättyvän rippikoulun perusjakso alkoi lähes kaksi viikkoa sitten, oli edellisen sunnuntain evankeliumi vahvasti suunnan näyttäjänä. Silloinhan kuunneltiin Jeesuksen antamaa perustehtävää mennä kaikkeen maailmaan ja tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan kastamalla ja opettamalla. Tuon tehtävän voisi sanoittaa myös tämän sunnuntain aiheella: onhan siinäkin kutsu Jumalan valtakuntaan. Rippikoulussa on siis esitetty vahvasti perustellen kutsu Jeesuksen seuraajaksi. Perusteluna on ollut ennen kaikkea se, mitä Herramme Jeesus Kristus on itse tehnyt meidän puolestamme, jotta meille olisi mahdollista lähteä hänen seuraajikseen. Kutsu on esitetty, mutta millä lailla voisi estää sen, ettei sille käy niin kuin hartauskirjoituksessa esitetylle kutsulle lehden toimituksessa?
Liian ruusuiseksi ei kutsua ole kuvattu yhtään enempää tämän päivän evankeliumissa kuin päättyneen rippikoulunkaan opetuksessa. Leirin perinteisiin kuuluvissa perjantai-illan nuorten seuroissa kuultiin useampia tärkeitä puheenvuoroja, joissa ei yritettykään peitellä sitä, että Jeesuksen seuraamisella on tässä maailmassa myös hintansa. Päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus itse ilmaisi saman asian seuraansa pyrkineelle miehelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” Luulen, että meillä on yleensä väärä kuva siitä, miten Jeesus opetuslapsineen kulki julistamassa, opettamassa ja parantamassa. Hänen sanansa ja olemuksensa epäilemättä kuvastivat ja julistivat rauhaa, mutta ulkonaisesti rauhassa hän ei saanut kulkea. Emme saa unohtaa, että evankeliumit kertovat useammalla taholla syntyneestä halusta tappaa Jeesus. Jo Jeesuksen aikana hänen seuraamisensa siis oli henkensä kaupalla kulkemista ja lähtemistä kiireellä toiselle alueelle, jottei joutuisi kiinni otetuksi. Eikä tilanne muuttunut kristillisen kirkon syntymisen jälkeen. Lyhyen, aktiivisen lähetysjakson jälkeen alkoivat vainot, jotka tavalla tai toisella ovat jatkuneet tähän päivään saakka. On esitetty arvioita, että kristinuskon historian aikana uskonsa tähden henkensä menettäneistä noin 70 miljoonasta kristitystä yli 45 miljoonaa on tapettu 1900-luvulla.
Suomalaisessa arjessa ei toki tarvitse henkensä kaupalla tunnustautua kristityksi. Onhan suomalainen kulttuuri monessa parhaassa puolessaan rakentunut vahvasti kristillisen arvomaailman varaan. Mutta senkin jouduimme rippikoulussa toteamaan, että enää ei arvopohja päätöksiä tehtäessä ole yksiselitteisesti kristillinen. Yhä useammin kristityksi tunnustautuminen merkitsee asettumista yleistä mielipidettä vastaan. Yksi konkreettinen esimerkki rippikoulussamme oli keskustelu ihmisen seksuaalisuudesta ja erityisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Yleinen mielipide on ottanut sen hellään syleilyynsä, mutta Jumalan sana kertoo sen selvästi olevan Jumalan tahdon vastaista ja sellaisenaan syntiinlankeemuksen seurausta.
Päivän evankeliumissa kerrottiin kahdestakin miehestä, jotka halusivat tulla Jeesuksen seuraajiksi, mutta koko katkelman keskuksena on kuitenkin Jeesuksen itsensä esittämä kutsu: ”Seuraa minua!”. Se kutsu on todella annettu meille ensimmäisen kerran jo kasteen hetkellä, ja kun sen eteen joutuu tai pääsee ymmärryksen lisäännyttyä, sen merkitys nousee kaikkia muita kohtaamiamme asioita korkeammaksi. Vanhan testamentin säännöksissä kuolleen omaisen hautaaminen oli puolestaan nostettu ohitse kaikkien muiden tehtävien. Jopa temppelin papin piti huolehtia oman isänsä hautaamisesta, vaikka hän sen seurauksena olikin sitten tietyn ajan tehtäviinsä kelpaamaton. Jeesuksen viesti on, ettei mikään saa nousta tärkeysjärjestyksessä ohitse hänen seuraamisensa. Tässäkin kohdassa Jeesuksen seuraaminen liittyy suoraan lähetys- ja kastekäskyyn. ”Lähde sinä julistamaan jumalan valtakuntaa.” Lähetyskäskyssähän Herramme sitten lupaa olla joka päivä kanssamme. Jeesuksen seuraaminen ei siten ole hampaat irvessä näkötuntumassa sinnittelyä, vaan suostumista siihen, että Herra itse tulee seuraamme!
Pian alkavassa konfirmaatiossa uskontunnustuksen lausuminen tarkoittaa pitkälti samaa kuin Jeesuksen seuraan pyrkineiden miesten ilmoitus: ”Minä seuraan sinua.” Ensimmäinen ilmoitti olevansa valmis seuraamiseen missä ikinä se sitten tapahtuukin. Toinen asetti reunaehdot ja pyysi saada hyvästellä ensin kotiväkensä. Kumpikin seuraan pyrkineistä sai vastauksen, joka opetti heitä tuntemaan omaa sydäntään ja omien mahdollisuuksiensa puutteellisuutta. Konfirmaatiossa uskontunnustuksen jälkeen kysytään tahtoa osoittaa lausuttu usko omassa elämässä. On syytä muistaa, että omin voimin se ei onnistu. Me ihmiset olemme mestareita keksimään niitä asioita, jotka tärkeysjärjestyksessä ohittavat uskon Herraan Jeesukseen.
Ainoa mahdollisuutemme pysyä uskossa Kristukseen on suostua siihen, millä tavalla ja missä hän itse lupaa olla kanssamme. Lähetyskäskyssä hän liitti lupauksen seurastaan kasteeseen, opettamiseen ja opetettujen asioiden noudattamiseen. Edellinen raamatunkäännöksemme puhui opetetun pitämisestä. Kreikankielinen sana merkitsee myös seuraamista, säilyttämistä, varjelemista ja vartioimista. Nämä kaikki yhdessä keskittyvät siihen, että otamme todesta sekä hänen käskynsä että hänen lupauksensa. Saamme olla varmoja, että kasteessa hän on ottanut meidät yhteyteensä ja ehtoollisessa hän on luvannut olla läsnä; meille hengellisenä ruokana ja juomana, syntien anteeksiantamiseksi. Siksi haluan vielä muistuttaa oman rippi-isäni viisaasta sanasta, joka on yksi niistä harvoista asioista, jotka muistan tuosta opetuksesta 41 vuoden takaa. Hän teroitti sitä, että niin tärkeä kuin ensimmäinen kerta Herran Pyhällä Ehtoollisella onkin, vielä paljon enemmän elämästämme kertoo se, milloin seuraavan kerran tulemme Herran pöytään. Sinulle, tänään konfirmoitavalle sanon: tule uudestaan. Jeesus itse sinua seuraansa kutsuu. Me, rippikoulun opettajat, tai kuka ikinä asiasta puhuukin, olemme vain välittämässä sitä kutsua, joka kuuluu kaikille.
Toivon, että te rippikoululaisten vanhemmat ja kummit olette todella tukemassa oman nuorenne tietä seurakunnan hengellisen elämän ytimeen. Jospa sen kautta avautuisi itsellekin ehkä vieraaksi käynyt tie yhteiseen jumalanpalvelukseen. Seurakunta on kokonaisuus, joka tarvitsee jokaista jäsentään. On syytä muistaa, että päivän evankeliumin kolmannen miehen kohdalla Jeesus asettaa Jumalan valtakunnan yhteydessä elämisen tärkeämmäksi kuin hyvät suhteet kotiväkeen. Älkää, kotijoukot siis estelkö, jottei yhteyksiä tarvitsisi katkoa. Parempi on tulla mukaan itsekin silloin, jos nuori löytää oman paikkansa yhteisestä jumalanpalveluksesta.
Päätin lehden toimitukseen kadonneen hartauskirjoitukseni Road-yhtyeen laulunkirjoittajan, ystäväni Antti Saarenkedon laulun sanoihin. Niissä on rukous, joka erityisesti rippikoulun tässä vaiheessa nousee mieleen. Toki yksi-sanan paikalle haluaisi sijoittaa paljon suuremman luvun:
Jos perillä heistä edes yhden nään
niin tiedän sen, en turhaan
tään maailman tuulissa taistellutkaan.
On yksi voitettu kotiin taivaan!