Jumalan valtakunnan kutsussa on kysymys tärkeästä ja perustavasta asiasta tai vielä paljon enemmästä: elämästä ja kuolemasta. Siksi Jumalan valtakunnasta ja siihen kutsumisesta puhutaan muun muassa rippikoulussa. Tämä aihe oli esillä myös viime viikolla päättyneellä oman seurakuntamme rippikoululeirillä, joka pidettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti Pappilanniemen remontin takia Lautsian lomakodissa Hauholla.
Rippikoulussa opitaan, että Jumala on maailman Luoja ja kaiken elämän ja hyvän antaja. Elämää voi olla vain Jumalan valtakunnassa ja hänen yhteydessään. Jumalan ulkopuolella on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, ei mitään.
Synnistä rippikoulussa opitaan, että se on pohjimmiltaan sydämen luopumista ja eroa Jumalasta, mikä johtaa Jumalan tahdon rikkomiseen eli erilaisiin tekosynteihin. Synnin palkka on kuolema tai synti merkitsee itsessään kuolemaa, eroa elämän antajasta. Jumala sanoi ensimmäisille ihmisille, että näiden täytyy kuolla, jos he syövät kielletyn hedelmän (1. Moos. 2:17). Adam ja Eeva menettelivät kuitenkin juuri näin eli kapinoivat Jumalaa vastaan ja halusivat asettua hänen asemaansa. Silloin he kuolivat, koska yhteys elämän antajaan katkesi. Tätä Luojan ja luodun välisen elämänyhteyden katkeamista, mitä kutsutaan hengelliseksi kuolemaksi, seurasi aikanaan myös ruumiillinen kuolema. Ensimmäisten ihmisten ruumiit alkoivat väistämättä rappeutua, kun Jumalalta tuleva elämä ei enää uudistanut niitä.
Sitten rippikoulussa puhutaan myös ikuisesta kuolemasta eli kadotuksesta, mikä tarkoittaa ikuista ja täydellistä eroa Jumalasta. Armossaan Jumala ei antanut tämän synnin lopullisen seurauksen toteutua ensimmäisten ihmisen elämässä, vaan he saivat vielä mahdollisuuden asua Jumalan luomassa maailmassa, tosin kuoleman varjossa, synnin turmelevan ja tuhoavan vaikutuksen alaisuudessa. Kerran kadotus, lopullinen ero Elämän Antajasta kuitenkin kohtaa jokaista, joka torjuu kutsun Jumalan valtakuntaan.
Kadotuksen vastakohta on taivas, missä Jumalan valtakunta toteutuu lopullisesti ja täydellisesti. Taivas on vielä jotain enemmän ja jotain parempaa kuin se paratiisiksi kutsuttu olotila, missä ensimmäiset ihmiset elivät. Taivaassa ei ole enää sitä mahdollisuutta, että synti erottaa Jumalasta. Synti on suljettu sieltä pois ja eristetty kadotukseen. Taivas on elämää mahdollisimman läheisessä yhteydessä Jumalan, elämä ja kaiken hyvän antajan, kanssa. Siksi taivas on rakkautta, iloa, rauhaa, turvallisuutta, läheisyyttä, valoa jne. Kadotus puolestaan on kuolemaa, Jumalasta erotetuksi tulemista. Siksi kadotus on vihaa, murhetta, pelkoa, yksinäisyyttä, turvattomuutta, pimeyttä jne.
Synti voidaan määritellä myös niin, että “se on sitä, mitä ei ole”. Jumala on kaiken Luoja, ja hän on luonut kaiken hyväksi. Siksi synnillä ei ole varsinaista olemassaoloa, vaan se ainoastaan tuhoaa elämää ja Jumalan luomistyötä. Kadotuksessa synti saavuttaa täyden mittansa. Voimme korkeintaan aavistaa, mitä tämä merkitsee. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys, että ihminen häviäisi kadotuksessa olemattomiin, lakkaisi olemasta, raukeaisi tyhjiin. Jumala loi ihmisestä oman kuvansa, ikuisuusolennon, ja siksi ihmisen olemassaolo jatkuu kadotuksessakin, kuitenkin ikään kuin jatkuvassa kuolemassa, Jumalasta ja hänen lahjoistaan erossa olemisen kokemisessa.
Kutsu Jumalan valtakuntaan on siis kutsu elämään kaikkein syvimmässä merkityksessä. Sen tähden jokaisen luulisi ottavan tämän kutsun iloiten vastaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu, merkillistä kyllä. Päivän evankeliumi kertoo kolmesta miehestä, jotka kohtaavat Jumalan valtakunnan kutsun mutta eivät suhtaudu siihen kutsun arvon ja luonteen mukaisesti. Ensimmäinen on liian innokas tai väärällä tavalla innokas, toinen torjuu kutsun ja kolmas epäröi kutsuun vastatessaan. Käsittelemme lyhyesti jokaista erikseen.
Aloitamme torjujasta. Evankeliumimme ei kerro, miksi hän loppujen lopuksi torjuu kutsun. Syitä Jumalan valtakunnan kutsun torjumiseen löytyy runsaasti. Joillakin on älyllisiä esteitä. Rehellinen epäily on paikallaan, epäily on eri asia kuin epäusko. Pohjimmiltaan kuitenkin juuri epäusko ohjaa ihmisen toimintaa, ja Jumala varmasti poistaa – kuten hän on luvannut – älylliset esteet rehellisen epäilijän tieltä. Jotkut torjuvat Jumalan valtakunnan kutsun kiintyessään esimerkiksi valtaan tai omaisuuteen ja tarrautuessaan niihin. Myös uskonnolliset syyt voivat olla esteenä. Olivathan Jeesuksen kiivaimmat vastustajat nimenomaan pelkiksi rituaaleiksi muuttuneiden uskonnollisten perinteiden vaalijoita.
Jumalan valtakunnan kutsun voi torjua myös monella tavalla. Päivän evankeliumissa kutsun saanut perustelee hyvin tai jopa vastaansanomattomantuntuisesti, miksi hän ei voi siinä tilanteessa ottaa kutsua vastaan, kun hän sanoo: “Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Hautajaiset olivat juutalaisille niin tärkeä tapahtuma, että niiden hoitaminen meni jopa keskeisten uskonnollisten velvollisuuksien kuten pääsiäislampaan teurastuksen tai ympärileikkaukseen osallistumisen edelle. Miehen vastaus oli kuitenkin veruke, hän esitti kieltonsa itämaiseen tapaan kohteliaan peitellysti. Ilmeisesti miehen isä ei ollut vielä edes kuollut, sillä kuolleet haudattiin päivän kuluessa kuolemasta. Mies halusi jäädä kotiinsa odottamaan isänsä kuolemaa määräämättömäksi ajaksi.
Jeesus näki miehen sydämeen ja tiesi, että tämä torjuisi kutsun myöhemminkin. Jeesuksen sanat “Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa” osuivat kohteeseensa. Niiden viesti oli: “Hautajaiset ilman häntä, Jeesusta, ovat toivoton tapahtuma. Vain yhteys häneen voi antaa elämän, ja jos evankeliumia ei julisteta, maailmassa on vain hengellisesti kuolleita ihmisiä, jotka tekevät kuolleita tekoja. Vanhaan elämään jääminen merkitsee kuoleman alaisuudessa ja odotuksessa elämistä.” Ehkä Jeesuksen sanat avasivat siinä tilanteessa tai joskus myöhemmin miehen sydämen vastaanottamaan Jumalan valtakunnan kutsun. Jeesus puhutteli jokaista kutsun saanutta juuri niillä sanoilla, joita tämä tarvitsi. Samoin hän menettelee meidänkin kohdalla.
Ensimmäinen kutsun saanut, joka vakuuttaa seuraavansa Jeesusta, minne ikinä tämä meneekin, on siis liian innokas ja antaa katteettomia lupauksia. Hän tuo tietysti mieleen Pietarin, joka sanoo olevansa valmis käymään Jeesuksen kanssa vaikka kuolemaan, mutta joka tosipaikan tullen kieltää hänet. Ihmisen lupaukset ovat aina epävarmoja, ja mekin voimme aavistella, että ehdottomien lupausten antaja ei joko tunne itseään tai yrittää vakuuttelullaan harhauttaa kuulijan.
Jeesus tuntee täydellisesti ihmissydämen petollisuuden ja ailahtelevaisuuden. Evankeliumin miehelle hän kuvaa muutamalla sanalla, mistä hänen seuraamisessaan on kysymys, ja haluaa varmaan osoittaa, että kukaan ei voi ihmispäätöksin ja omin voimin hänen jälkiään seurata. “Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä”, mutta Jumalan Pojalla ei ollut “sijaa majatalossa” eikä paikkaa “mihin päänsä kallistaisi”. Samoin on hänen seuraajiensa laita. Heidän osansa on ulkonaisesti arvioiden huonompi kuin turvattomien eläinten.
Jumalan valtakunnan kutsu on kutsu elämään mutta samalla myös kutsu kuolemaan. Jeesuksen seuraaja on kutsuttu seuraamaan Mestariaan ristin tiellä. Sillä tiellä täytyy kuolla synnille sekä omalle minälle ja sen itsekkäille pyrkimyksille. Samalla sillä tiellä väistämättä karisevat julkisesti esille tuodut tai salaisesti vaalitut väärät kuvitelmat.
Näin kävi Pietarillekin, joka kärsi perimätiedon mukaan marttyyrikuoleman Roomassa. Omassa voimassaan Pietari ei tähän kyennyt, mutta Kristus antoi Pietarille voiman olla hänen todistajansa. Ehkä evankeliumin miehestäkin tuli todellinen opetuslapsi, joka oppi tuntemaan itsensä ja omien voimiensa ja mahdollisuuksien vähäisyyden mutta samalla myös samalla myös Jumalan voiman.
Kolmantena kohtaamme päivän evankeliumissa epäröijän, joka häilyy kahden vaiheilla. Hän ei halua torjua Jumalan valtakunnan kutsua, mutta ei myöskään halua irtautua entisestä elämästä ja katkaista siihen kuuluvia siteitä.
Jumalan valtakunta vaati kuitenkin kaiken. Niinpä Jeesus sanoo miehelle, joka tahtoo käydä ensin hyvästelemässä kotiväkensä, että kukaan sellainen, “joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.” Jumalan valtakunnan luonteeseen kuuluu eteenpäin katsominen ja kaiken taakseen jättäminen, aivan kuten härillä kynnettäessä ei voinut katsoa taakseen. Vikuroivan härkävaljakon perässä kuljettaessa täytyi toinen käsi pitää kiinni aurassa ja toinen käsi ohjaksissa ja tutkaimessa, teräpäisessä kepissä, jolla härät pidettiin oikeassa suunnassa. Kyntämisestä ei tullut mitään, jos katse ei ollut suunnattu eteenpäin.
Epäröijänkin kohdalla Jeesus tiesi, minkälaisen vastauksen hän tarvitsi. Esimerkiksi Leevi eli Matteus sai jättää hyvästit kotiväelleen ja järjestää jopa lähtöjuhlat, kun, kun Jeesus kutsui hänet opetuslapsekseen (Luuk. 5:27–29). Jeesus piti perhesiteitä tärkeinä, mutta hän halusi korostaa epäröijälle sitä, että Jumalan valtakunta ohittaa kaiken muun ja jossain tilanteessa on perhesiteistäkin luopuminen välttämätöntä.
Varmaan moni meistä löytää epäröijän itsestään. Itse koen niin, että muista ajallisen elämän siteistä ehkä pystyisin luopumaan, jos se olisi ajankohtaista, mutta juuri läheisistä ihmisistä en pystyisi luopumaan enkä missään tapauksessa haluaisi luopua. Toivoisin, että Jeesus vastaisi minulle eri tavoin kuin evankeliumin miehelle, mutta ei hän tietenkään niin tee.
Jäämme siis mahdottoman eteen. Silti Jumalan valtakunnan ehdoton kutsu antaa meille samalla toivon, kun se vie epätoivoon. Seuraavassa joitakin ajatuksia, jotka ehkä auttavat meitä suhtautumaan Jumalan valtakunnan ehdottomaan ja kaiken vaativaan kutsuun oikealla tavalla niin, että se on meille nimenomaan elämän ja toivon kutsu.
Ensinäkin voimme ajatella Jumalaa elämän antajana ja sitä, että kaikki hyvä tässä maailmassa on hänen lahjaansa. Eikö ole kummallista, jos me pidämme lahjoja tärkeämpänä kuin niiden antajaa?
Toiseksi on syytä huomata, että me joudumme joka tapauksessa kerran tai jo varsin pian, koska ajallinen elämämme on lyhyt, luopumaan kaikesta, niin omaisuudesta kuin rakkaista ihmistäkin ja jopa omasta elämästämme. Miksi emme luopuisi Jumalan valtakunnan tähden sellaisesta, mistä meidän täytyy joka tapauksessa luopua?
Kolmanneksi on syytä huomata, että jos luovumme rakkaistamme Jumalan valtakunnan tähden, saamme heidät takaisin ikuisessa elämässä tai jo tässä elämässä. Jeesus lupaa vuorisaarnassa, että jos etsimme ensiksi Jumalan valtakuntaa, kaikki muukin meille annetaan. (Matt. 6:33) Se, että rakastamme Jumalaa yli kaiken, ei merkitse sitä, että rakastamme vähemmän meille tärkeitä ihmisiä. Jos suhteemme Jumalaan on oikea, rakastamme heitä päinvastoin enemmän kuin rakastaisimme heitä muutoin. Jumalan valtakunnan kutsu on kutsu elämään, mikä merkitsee sitä, Jumalan valtakunta palauttaa meille moninkertaisena ja paljon entistä parempana kaiken sen, mistä olemme luopuneet.
Neljänneksi Jumalan valtakunta tai paremminkin Jeesus antaa meille kaiken sen, mitä hän meiltä vaatii. Kirkkoisä Augustustinuksen rukous oli: “Vaadi, mitä haluat, mutta anna, mitä vaadit.” Näin mekin saamme rukoilla ja luottaa siihen, että Jumala vastaa rukoukseemme. Pystymme ehkä luopumaan jostain ulkonaisesti Jumalan valtakunnan tähden, mutta sydämestämme, iloisella ja hyvällä mielellä, emme pysty luopumaan edes kaikkein vähäisimmästäkään. Vain Jeesus voi saada aikaan sen, että vastaamme Jumalan valtakunnan kutsuun ja kuolemme sellaiselle, mikä on sen kanssa ristiriidassa. Näin tapahtuu silloin, kun hän kirkastaa meille itsensä ja ymmärrämme, että hän on tullut antamaan meille elämän, yltäkylläisen ja elämisenarvoisen elämän jo täällä maan päällä ja ikuisen ja täydellisen elämän kerran taivaassa.