Kesä on matkailun ja matkojen tekemisen aikaa. Moni teistä kirkkovieraista on tehnyt matkan tänne Imatralle Lähetyksen kesäpäiville. Tänään voimme pyhäpäivän evankeliumissa seurata erästä matkaa. Teksti on osa Luukkaan evankeliumin matkakertomusta. Siinä kerrotaan Jeesuksen vaelluksesta ylös Jerusalemiin. Matkallaan hän kohtaa kolme erilaista miestä. He ovat Luukkaan kertomuksessa esimerkkejä ihmisten tavasta suhtautua Jeesukseen ja hänen kutsuunsa. Evankeliumi asettaa eteemme peilin, josta löydämme itsemme. Samalla se kertoo siitä, millaista on toimia Jumalan valtakunnan työssä. Siinä on erityinen viesti teille tänään lähetystyöhön siunattaville.
Ensimmäisenä Jeesus kohtaa asiasta innostunut ihmisen. Hän sanoo Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Miehen innokkuus on suorastaan kadehdittavaa. Elämä menee hukkaan, jos se on vain passiivista olemista. Se ei vastaa Raamatun käsitystä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Psalminkirjoittaja luonnehtii jumalattomia ihmisiä: ”He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa” (Ps. 1:4). Ihminen, joka vain olla möllöttää, ajelehtii kuin akana tuulen mukana sinne tänne. Elämä on tarkoitettu muuhun kuin päämäärättömään ajelehtimiseen.
Miksi Jeesus sitten toppuutteli miestä, joka tuntui olevan täynnä innokkuutta? Miehen innokkuus oli sivustakatsojan yli-innokkuutta. Se kuului selvästi hänen sanoissaan: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Mies ei tajunnut, mitä hän puhui. Kukaan ei voinut seurata Jeesusta sinne, minne hänen piti mennä. Ihmisen Pojan kärsimystie vei hänet Golgatan ristinpuulle. Hän kantoi koko maailman synnit harteillaan. Jeesus ei tavoitellut maallista rikkautta eikä kunniapaikkoja. Niitä mies varmaan kuvitteli saavansa hänen seurassaan. Mutta Jeesus kutsui häntä johonkin aivan muuhun. ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua” (Luuk. 9:23).
Jeesuksen seuraamiseen ei riitä mikään hetken mielijohde. Jeesuksen seuraaminen on mahdollista vain hänen ehdoillaan. Ehdot ovat karut, kustannukset suuret eikä kielteisiä puolia peitellä. Hintana on torjuntaa ja kodittomuutta. Elämän arjessa kaikki yli-innokkuus karisee pois. Meistä itsestämme lähtöisin oleva joutuu antamaan tilaa sille, minkä Pyhä Henki saa aikaan. Tätä koulua jokainen kristitty joutuu käymään. Se on myös teidän lähetystyöhön siunattavien osa. Meidän tulee vähetä, jotta Kristus pääsee esille. Siihen suostuminen ei aina ole helppoa. Joskus se tekee suorastaan kipeää. Mutta vain siten voimme olla Kristuksen käytössä.
Toiselle miehelle Jeesus esitti suoran kutsun: ”Seuraa minua!” Tämä kuitenkin vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus tokaisi: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
Mies yllättyy, kun Jeesus ei sallinut hänen ensin käydä hautaamassa isäänsä. Eikö juuri Jeesus ollut teroittanut vanhempien kunnioittamista? Juutalaisuuden mukaan pojan tärkeimpiä velvollisuuksia oli isänsä hautaamisesta huolehtiminen. Jopa lain tutkiminen piti keskeyttää tämän palvelustyön vuoksi.
Jeesuksen karkeat sanat eivät johtuneet tilannetajun pettämisestä. Jeesus näki miehen läpi. Kuolleet haudattiin silloisen tavan mukaan päivän kuluessa kuolemasta. Miehen isä ei ollut kuollut, muuten hän olisi jo hautajaisvalmisteluissa. Isän hautaaminen oli sanonta, joka tarkoitti ”anna minun palvella isääni tämän elinajan, kunnes hän on kuollut ja haudattu”, sitten minä tulen seuraamaan sinua. Tässä tapauksessa Jeesuksen jyrkkä reaktio oli aivan paikallaan: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.”
Vapahtajan kohtaaminen merkitsee aina arvojen uudelleen arviointia. Evankeliumin mies ei ollut siihen valmis. Kun Jeesus kutsuu, silloin joudumme kysymään, mikä on tärkeintä. Hyvin helposti tämä maailma ja aika kietovat pauloihinsa. Tärkein, yhteys Jumalaan, syrjäytyy ja jää taka-alalle. Mukaudumme tämän maailman mukaan. Ja kuitenkin iankaikkisuuden näkökulmasta on vain yksi tärkeää. Edellinen kristinoppimme ilmaisee sen ytimekkäästi: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” Kaikki muu on tämän rinnalla toisarvoista, toki tärkeää, mutta vähemmän tärkeää.
Te lähetystyöhön siunattavat olette joutuneet arvioimaan sen, mikä elämässä on tärkeintä ja mihin järjestykseen elämänalueet on Kristuksen seuraajana laitettava. Olette vastanneet Jeesuksen kutsuun. Hän on antanut kutsumuksen lähetystyöhön ja nyt johdattanut tähän hetkeen, siunattavaksi tässä messussa. Kutsuessaan hän myös varustaa ja siunaa. Siksi ette ole omalla asiallanne ettekä omien voimienne tai oman viisautenne varassa.
Kolmas Jeesuksen kutsuma mies halusi seurata Jeesusta, mutta hänen piti päästä ensin hyvästelemään kotiväkensä. Jeesus vastasi hänelle yhtä tylyn tuntuisesti kuin kahdelle muullekin: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.”
Jeesus ei vaatinut seuraajiltaan perhesiteiden katkaisemista. Hän päinvastoin antoi esimerkin niiden vaalimisesta. Riippuessaan Golgatan ristinpuulla, tuskallisen kuoleman jo lähestyessä, hän pyysi rakkainta opetuslasta huolehtimaan äidistään. Jotakin samanlaista välittämistä ja huolenpitoa hän odottaa meiltäkin suhteessa läheisiimme. Mutta nyt ei ollut kyse siitä. Miehen pyyntö tarkoitti lähtöluvan pyytämistä isältä. Jos vastaus olisi ”Jumala kanssasi” tai ”mene rauhassa”, hän saisi luvan. Käytännössä jos poika olisi kertonut, että haluaisi jättää normaalin elämänsä ja lähteä kiertelevän porukan matkaan, vastaus olisi ehdoton ”ei”. Jo kuulijakin tiesi sen. Mies siis halusi ilmaista Jeesukselle, että hän kyllä on periaatteessa kiinnostunut, mutta isälläni on enemmän valtaa kuin sinulla, joten minun pitää kysyä häneltä. Isän valta oli ylivertainen. Sen ajan kulttuurissa aikuiset pojatkin menivät isän luokse pyytääkseen tältä esimerkiksi lupaa matkoille ja siunausta isoille päätöksilleen. Kyse oli siitä, kuka hallitsee loppujen lopuksi elämääni. Jeesuksen viesti oli selvä: Jumalan tuli olla elämässä ensimmäisellä sijalla.
Vertaus kyntäjästä, joka laskee kätensä auraan, mutta katsoo taakseen, on puhutteleva. Liian hyvin se kuvaa meitä ja oman aikamme kristillisyyttä. Haluaisimme olla kirkkona ja yksityisinä kristittyinä hyväksyttyjä, arvostettuja, suosittuja. Mutta työn tuloksellisuutta ei takaa sivuille tai taakse vilkuileminen, ei mikään viisaskaan laskelmointi, vaan selvä tietoisuus päämäärästä ja tehtävästä, joka kristityillä ja kirkolla on. Kirkko on sitä varten, että ihmiset pelastuisivat, löytäisivät elävän uskonyhteyden Jumalaan. Siksi tarvitaan lähetystyötä. Siksi tarvitaan lähetystyöntekijöitä ja lähettäjiä. Kirkolta ja sen jokaiselta jäseneltä kysytään ennen muuta uskollisuutta Herralleen eikä ihmisten ja maailman suosiota ja hyväksyntää.
Hyvät seurakuntalaiset. Tämän pyhäpäivän evankeliumi hämmentää mieltä. Näinkö mahdotonta meidän on seurata Jeesusta? Hän muistuttaa meitä seuraamisen seurauksista. Häntä seuraava ei saavuta kaikkea sitä, mitä maailmassa elävä ihminen saavuttaa. Jeesuksen seuraaja tulee monesti torjutuksi ja hän saa kokea olevansa vieras ja muukalainen tässä maailmassa. Se tuntuu pahalta ja tekee kipeää. Mutta Jumalan siunaus kantaa pidemmälle kuin se suosio, jonka ihmisiltä hetkellisesti saamme.
Kyse on myös siitä, miten ja millaisista arvoista arvomaailmamme rakentuu. Jeesus kehottaa meitä etsimään ensisijaisesti Jumalan valtakuntaa. Ajalliset arvot rakentuvat ikuisista arvoista päin. Jumalan siunaus alkaa elämän ensi hetkestä. Se kattaa koko elämän ja kaikki sen tarpeet.
Ja vielä Jeesus varoittaa meitä lykkäämästä ratkaisua huomiseen tai kauemmaksi tulevaisuuteen. Ei ole varaa hidasteluun. Kutsuun vastaamisen siirtäminen tuonnemmaksi vain kertoo, mikä meille on tärkeää. ”On tärkeämpää kaikki muu, Jumala silloin unohtuu”, todetaan tämän sunnuntain virressä. Siksi Jeesuksen kutsu on vakava ja tärkeä juuri tänään.