Tämän päivän epistolateksti alkaa kuuluisalla uskon määritelmällä. Tämä nykyisen Kirkkoraamatun käännös on hieman kömpelö. Edellinen vuoden 1938 käännös ilmaisi asian paremmin: ”Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy.” Tuo ojentautumiseksi käännetty sana tarkoittaa myös vakuuttautumista jostain asiasta.
Usko on tässä mielessä varmuutta jostain sellaisesta asiasta, jota ei voi selkeästi nähdä tai muuten todistaa. Tällaisena se myös useimmiten ymmärretään.
On kuitenkin väärin laittaa uskoa ja tietoa vastakkain niin kuin usein varsinkin luonnontieteissä lallitsevassa ns. naturalistisessa ajattelussa tehdään. Se on väärin siinä mielessä, että kaikki inhimillinen tieto on enemmän tai vähemmän uskonasiaa. Ei ole olemassa uskosta vapaata tietoa.
Tieteellisessäkin ajattelussa on olemassa joitain lähtöolettamuksia, joita ei aseteta kyseenalaiseksi vaan hyväksytään annettuina. Tuossa mainitsemassani naturalistisessa ajattelussa tällainen peruslähtökohta on todennettava havainto. Sen mukaan sitä, mitä ei voi havainnoida ja toisilla havainnoilla varmentaa, ei ole olemassa. Tässä ajattelussa on kuitenkin muutamia perusongelmia.
Ensiksikin, se tarkoittaisi sitä, että yksittäisen ihmisen kokemukset ja muistot eivät olisi tosia koska niitä ei voi testata. Toinen kysymys on se, että onko jokin ilmiö tosi vasta sitten kun sen pystyy havaitsemaan ja todentamaan. Hiljan oli eräässä suomalaisessa tiedelehdessä juttu siitä, että Lapin asukkaat kertoivat oman kokemuksensa mukaan revontulien päästelevän rätiseviä ääniä. Fyysikot taas väittivät sen olevan mahdotonta koska ilmiö tapahtuu niin kaukana yläilmakehässä ettei ääni kulje sieltä. Jutussa kerrottiin tutkijasta joka meni ja nauhoitti nuo äänet. Eli oliko ilmiö totta vasta sitten kun siitä kirjoitettiin tieteellinen artikkeli.
Samantapainen ongelma on lääketieteen puolella akupunktion kohdalla. Eräs lääkäri sanoi tässä taannoin TV-haastattelussa, että ”se on entinen uskomushoito, jonka on osoitettu olevan tieteellisesti pätevä.” eli asia on totta vasta sitten kun länsimainen lääkäri kirjoittaa siitä tutkimuksen. Kuullostaa hieman etnosentriseltä.
Tieteen perususkomusten muutoksia on tutkittu laajasti tieteensosiologian parissa. Jo 1960-luvulla osoitettiin, että tieteen ns. paradigmamuutokset eivät pääsääntöisesti johdu uusista tieteen tuloksista vaan enmmänkin taloudellisista tai poliittisista tekijöistä. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoaminen romahdutti kerralla valtaosan marksilaispohjaisesta yhteikuntatieteellisestä tutkimuksesta.
Tieteellinenkin tieto on inhimillisen vuorovaikutuksen tulosta. Siinä vaikuttavat aivan samat asiat kuin muussakin yhteiskunnassa. Vaikka tutkimuksia pyritään arvioimaan objektiivisesti, aina siellä on mukana se inhimillinen tekijä. Jos tarkasteltava tutkimus kumoaa omia tutkimustuloksia, on arvijoitsijalla suuri kiusaus hylätä työ epäpätevänä. Klassinen suomalainen esimerkki oli sittemmin Turun yliopiston sosiologian professorina toimineen henkilön väitöskirja: Helsingissä se hylättiin mutta kun hän käänsi sen ranskaksi, se hyväksyttiin Sorbonnessa hyvin arvosanoin.
Muita tutkimuksiin vaikuttavia tekijöitä on se, mihin ylipäätään on mahdollista saada rahoitusta. Tutkijakaan kun ei elä pelkästään intohimolla. Joihinkin teemoihin saa helpommin rahoitusta kuin toisiin ja tämä luonnollisesti vaikuttaa myös tutkimustuloksiin. Selkein esimerkki on tupakkateollisuuden tilaamat tutkimukset. Lisäksi on mielenkiintoista, että ranskalaiset ravintotutkijat löytävät terveellisiä ominaisuuksia punaviinista, saksalaiset oluesta, skotit viskistä – ja suomalaiset jostain kumman syystä kahvista.
Nämä ovat kysymyksiä, joista tiedemaailma on hyvin tietoinen. Näistä ei kuitenkaan juuri puhuta julkisuudessa koska halutaan ylläpitää illuusiota tieteen ylivertaisuudesta ja tieteellisen tiedon ja uskon vastakkaisuudesta.
Näin ei kuitenkaan ole vaan kristillinen usko ja tieteellien tieto lähtevät molemmat omista maailmankatsomuksellisista perusolettamuksista, joita ei tarvitse tai edes pystytä todistamaan.
Jos naturalismi edellyttää havaintoa, niin juutalaiskristillinen perinne lähtee siitä, että tämän näkyvän todellisuuden lisäksi on olemassa toinen todellisuus, jota emme näe.
Kristillinen usko ei kuitenkaan ole pelkkää asioiden totenapitämistä vaan usko on ennenkaikkea suhde. Totena pitävä usko ei sinänsä pelasta ketään tai saa mitään aikaan. Tekstin painopiste onkin siinä mitä tuo usko saa aikaan.
Tuo näkymätön todellisuus on kuitenkin vaikuttanut ihmisten elämään ja ratkaisuihin vuosituhansia. Päivän tekstissämme Heprealaiskirjeen kirjoittaja ottaa esimerkkejä Vanhan testamentin henkilöistä ja heidän vaiheistaan. Nuo ratkaisut ovat vaikuttaneet heidän jälkeläistensä elämään ja noita ratkaisuja on pidetty arvossa ja esikuvallisina.
Tuota tekstissämme olevaa listaa voisi jatkaa edelleenkin. Tuo usko, josta tekstimme puhuu, on saanut ihmisiä joskus sananmukaisesti siirtämään vuoria. Usko on saanut aikaan vallankumouksia. Usko on ylläpitänyt kansakuntia vaikeina aikoina – ja sen puute on luhistanut vauraitakin valtioita. Usko on saanut yksittäisiä ihmisiä uhraamaan oman mukavuutensa ja tekemään lähes ihmeitä. Ajatellaanpa vaikka äiti Teresaa tai muita, jotka ovat jääneet tuntemattomiksi.
Nuo laupeudenteot, joita kristikunnan historia on täynnä, nousevat ennenkaikkea siitä, että niiden tekijöillä on ollut elävä suhde Herraansa. Ja kun tuo suhde on ollut elävä, on heille ollut luonnollista tehdä sitä mitä heidän Herransa on heiltä pyytänyt.
Nyt joku saattaa mielessään pohtia sitä, miksi oma uskonelämä on enempi tuota tasaista puurtamista. Muistan joskus nähneeni erään kirkollisen sarjakuvastripin, jossa eräs suntio pohdiskeli maailman menoa. Hän totesi, että kuntosaleilla ihmiset pullistelivat lihaksiaan erilaisten muotilajien parissa ja että vapaat suunnat pullistelivat hengellisiä muskeleitaan. sitten hän kysyi mitä tällaiselle tavalliselle luterilaiselle jää. Vastaus oli paljon puhuva: hölkkä ja synnintunto.
Sarjakuvassa on oma viisautensa. Kaikilta meiltä ei edellytetä samanlaista uskoa eikä kaikilta odoteta samoja tekoja kuin toisilta. Useimpien meidän osamme on hoitaa uskollisesti se oma pieni tonttimme ja hiljentyä Herramme edessä omaan hartauteemme. Lutherkin sanoi, ettei perheenäidiltä voi kohtuudella odottaa muuta kuin, että hän kasvattaa kunnolla lapsensa.
Usko on lahja Jumalalta. Se ei ole meistä itsestämme synnytettyä vaan annetaan meille ulkoa. Siksi on muistettava, että jokaisen kohdalla se on hieman erilaista. Paavalin mukaan me olemme yksi ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Meidän roolimme Kristuksen ruumiin jäseninä on erilaisia ja siksi uskonelämämmekin on erilaista.
Se, mitä meiltä odotetaan, on se, että olemme halukkaita ylläpitämään tuota suhdetta, jota sanotaan uskoksi. Tuohon suhteeseen me sitoudumme kun nousemme yhdessä tunnustamaan kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…