Rakkaat kristityt!
Tänään minun olisi tarkoitus puhua uskosta. Te rippikoululaiset, jotka parasta aikaa olette opiskelemassa kristilliseen uskon liittyviä asioita – olette oikeastaan koko rippikoulun ajan tämän saman kysymyksen äärellä. Mitä on usko?
Meidän aikanamme uskosta puhutaan. Sekä niin, että joku sanoo, ettei hän usko kuin yhtä hyvin niin, että joku kertoo uskovansa – tai vaikka tulleensa uskoon. Mistä me silloin oikein puhumme? Mitä siis on usko, tai mitä on minun uskoni? Uskonko oikein? Uskonko väärin? Mitä se usko oikein on? Onko uskolla minulle jotain merkitystä?
Haluaisin piirtää silmiesi eteen kaksi kuvaa uskosta. Ensimmäistä kuvaa hahmottelisin näin:
Silmieni edessä on ihminen, joka ikään kuin kannattelee Jumalaa. Hän sanoo mielessään Jumalalle: kyllä sinä olet olemassa. Ja mielellään hän sanoo toisille ihmisillekin: Kyllä Jumala on olemassa. Kuva on sen näköinen niin kuin Jumala olisi meidän varassamme. Jos minä en häntä puolusta – hän katoaa olemasta.
Voi olla joskus vaikea uskoa – mutta ei oikein muutakaan uskalla. Elämä romahtaa, jos en usko. Usko muistuttaa jonkinlaista suoritusta, vaatimusta.
Toisessa kuvassa osat ovat toisinpäin. Jumala on alapuolella ja kannattelee ihmistä. Usko ei ole vakuuttumista tai vakuuttamista vaan paljon enemmän lepäämistä kannateltavana. En kannata Jumalaa, vaan olen kannateltavana. Usko Jumalaan on tapa nähdä ja kokea maailma. Lepään vahvan perustan päällä. Elämä ei ole omassa varassani – vaan toisen varassa. Elämä lepää jonkun turvallisen varassa.
Usko voi tuntua joskus merkityksettömältä asialta – mutta elämän suurten kysymysten (niin kuin syntymä ja kuolema, sairaus ja kärsimys) äärellä uskolle onkin yhtäkkiä käyttöä. Tai kysellessäni elämän tarkoitusta – uskolla onkin suuri merkitys. Puhumattakaan silloin, kun elämä syystä tai toisesta kolhii – silloin moni kyselee Jumalan perään. Onko kaikki sattumaa? Vai onko elämälläni merkitys?
Tämän sunnuntain ilosanoma eli evankeliumi kertoo Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta. Tuosta samaisesta kohtaamisesta kerrottiin jo viime sunnuntaina. Nainen oli tullut kaivolle päivän helteisimpään aikaan – ehkä saadakseen olla yksin – mutta kohtasikin Jeesuksen. He keskustelevat uskonnosta, juutalaisten ja samarialaisten erilaisista tavoista. Sitten Jeesus alkaakin kyselle henkilökohtaisesta elämästä ja osoittaa tuntevansa naisen elämänhistorian: ”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi.” – Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo mitä tästä seurasi.
Tuossa kohtaamisessa tapahtui jotain sellaista, että usko syntyi naisen sydämessä. Ehkä kokemuksessa oli jotain tällaista: Tuo mies tuntee minun elämäni – sen jota olen yrittänyt salata – silti hän kohtelee minua kuin ihmistä, arvostaen ja kunnioittaen. Hän ei moiti, hän ei aja minua pois.
Tässä kokemuksessa on jotain tuttua. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen – ilman hylätyksi tulemista – on rakastetuksi tulemista. Jokainen, joka on sen kokenut, tietää kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka tärkeää onkaan, että se ihminen, josta itse pidän – näkee minut tai kuulee minua. Aivan sama onko ikää neljä- viisitoista vai lähestyykö vuodet yhdeksääkymmentä tai sataa. Rakastetuksi tuleminen on eräs elämää vahvimmin kantavista asioista.
Tällaisesta kohtaamisesta oli varmasti kyse samarialaisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisessa. Ja usko syntyi. Tämä tässä on Messias – luvattu pelastaja. Usko syntyi niin, että siitä oli kerrottava naapureillekin.
Usko ei koskaan synny pakotettuna. Usko ei synny hyvistä päätöksistä. Usko syntyy siitä kokemuksesta, että olen tullut rakastetuksi itsenäni. Sellaisena kuin olen. Juuri sillä tavoin vaillinaisena kuin olen. Juuri sillä tavoin viallisena kuin olen.
Kun me kokoonnumme sunnuntai sunnuntain jälkeen tänne kirkkoon – me jokaisen messun alussa hiljennymme yhteiseen synnintunnustukseen. Me emme niinkään tee sitä siksi, että tuntisimme itsemme jotenkin erityisen syyllisiksi – toki joskus on niinkin – synnintunnustus on ilmaus siitä, että tulen sellaisena kuin olen Jumalan eteen. Jumalan edessä ei tarvitse esittää yhtään enempää kuin on.
Kun me sanomme Jumalasta, että hän on kaikkinäkevä – sillä ei tarkoiteta, että hän jotenkin syyttävällä mielellä katselisi meitä – ei vaan se kuvaa sitä, että olemme tulleet nähdyksi. Hän katsoo sinua ja hän katsoo minua – ja kuuntelee myös. Olet tervetullut. Iloitse elämästä.
3. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 4: 39–42, Seppo Apajalahti
Seppo Apajalahti
Loviisa