Eteläpohjalaisten kirkkopyhä
”Minä oon meiltä ja muut on meirän krannista.” Tuttuun eteläpohjalaiseen sanontaan tiivistyy paljon siitä, mitä eteläpohjalaisuuteen yleensä liitetään. Tuosta sanonnasta huokuu itsetietoisuutta, jääräpäisyyttä ja myös pyrkimystä nähdä asiat häpeilemättä omasta näkökulmasta. Voipa joku nähdä tuossa lausahduksessa myös omahyväisyyttä ja itsekeskeisyyttäkin. Näin tammisunnuntaina voi nostaa esille myös vapauden kaipuun ja halun pysyä riippumattomana – nekin liitetään eteläpohjalaisuuteen.
”Minä oon meiltä ja muut on meirän krannista.” On tässä sanonnassa myös paljon sellaista, joka lienee tyypillistä meille ihmisille riippumatta siitä, mistä päin Suomea tai maailmaa olemme kotoisin. Jokaisella ihmisellä on jonkinlaiset juuret, joiden varassa hän tarkastelee elämää. Jokainen tutkailee maailman menoa omasta näkökulmastaan. Kukin meistä kantaa mukanaan niitä perintötekijöitä ja niitä elämänkokemuksia, jotka olemme sattuneet saamaan. Jokainen ihminen on oman elämänsä keskipisteessä eikä se vielä ole itsekkyyttä tai omahyväisyyttä. Olisivatko asiat edes kunnossa, jos ihminen ei olisi oman elämänsä keskipisteessä?
Joskus voi törmätä ajatuksen, että uskonnollisuus kuuluu tavallista tiiviimmin eteläpohjalaisuuteen. Täällä Etelä-Suomessa saatetaan puhua Etelä-Pohjanmaasta alueena, joka kuuluu Suomen ”raamattuvyöhykkeeseen.” Tällä luonnehdinnalla ilmeisesti halutaan sanoa, että eteläpohjalaiset ovat keskimääräistä uskonnollisempaa väkeä ja että niin sanotut kristilliset arvot ovat heidän keskuudessaan erityisen vahvoja. Vanhoillisuudeksikin tätä on nimitetty. Ajatukselle eteläpohjalaisten tavallista syvemmästä uskonnollisuudesta haetaan tukea esimerkiksi siitä havainnosta, että Lapuan hiippakunnassa kirkkoon kuulumisprosentit ovat korkeampia kuin eteläisessä Suomessa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttaa myös suurin osa kirkkomme herätysliikkeistä ja siellä ns. vapailla suunnillakin on vahva jalansija.
Eteläpohjalaisesta uskonnollisuudesta voidaan olla monta mieltä, mutta jos siitä jonkin asian pitäisi nostaa esille, ainakin itse nostaisin luontevuuden. Eteläpohjalainen tapa mieltää uskonnollisuus on nähdä se luontevana osana tavallista elämää. Omasta uskosta ei välttämättä puhuta suurin kirjaimin eikä aina edes pienillä, mutta jossakin arjen virroissa kulkee mukana ajatus Jumalasta. Toisinaan rukoillaan ja välillä ärräpäitä pyöritellään mielessä ja huulillakin, mutta kaikki tämä tehdään aavistellen sitä, että elämä on enemmän kuin se, minkä aisteilla hahmotamme ja järjellämme tajuamme. Vaikka omalla uskolla ei pröystäiltäisikään, se ei ole kummajainen, outo lisuke kaiken muun keskellä, vaan luonteva osa elämänkokonaisuutta.
Usko on hyvin luontevasti mukana siinä kohtaamisessa, josta äsken päivän evankeliumissa kuulimme. Evankeliumin kertomus on osa laajempaa kuvausta, jossa Jeesus on matkannut samarialaiseen kaupunkiin ja istahtanut kaivon reunalle. Paikalle oli saapunut myös samarialainen nainen ja Jeesus oli alkanut keskustella hänen kanssaan. Outoa oli, että tuntematon mies puhui naiselle ja että juutalainen antautui vuorovaikutukseen halveksittuun samarialaiseen kansaan kuuluvan kanssa. Raja-aitoja rikottiin reippaasti. Siinä arkisen työn lomassa vedenhakumatkalla käytiin syvällinen hengellinen keskustelu. Ei tarvinnut virittäytyä erityisen hurskaaseen mielentilaan eikä muutenkaan sonnustautua pyhätunnelmaan. Juuri siinä, kaivolla, työn ja touhun keskellä käytiin tärkeä keskustelu.
Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaaminen jätti jäljen paitsi naisen elämään myös koko hänen samarialaisen kaupunkinsa elämään. Nainen oli kokenut Jeesuksen kanssa keskustellessaan jotakin ainutlaatuista, ja juuri siitä hän puhui kaupunkilaisille: ”Jeesus kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt.” Tuon kokemuksen myötä nainen ei enää uskonut Jumalaan kuten ennen, vaan hän uskoi kuten kristityt aina ja kaikkialla ovat uskoneet, että juuri Jeesuksessa Jumala on tullut meitä lähelle.
Kun sitten monet kaupunkilaiset olivat uteliaisuudesta menneet itse tapaamaan Jeesusta, saattoivat hekin todeta naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.” Kaupunkilaisten uskontunnustuksessa on muutama tärkeä yksityiskohta. Usko on aina jotakin hyvin henkilökohtaista. Toinen ei voi uskoa toisen puolesta eikä kukaan pysty toiseen siirtämään uskoa. Käännyttäminen ei koskaan tuota todellista uskoa, sillä siihen sisältyy pakko. Miten luontevasti ja itsekseen usko syntyikään niin samarialaisessa naisessa kuin niissä muissa kaupunkilaisissa, jotka lopulta kuulivat Jeesusta. Itse nämä asiat pitää käydä läpi.
Toinen tärkeä piirre kaupunkilaisten uskontunnustuksessa on se, että vaikka usko syntyi jokaisen heidän henkilökohtaisen kokemisen perusteella, se usko oli kuitenkin heille yhteinen. Usko on toisaalta hyvin yksityinen asia. Jokaisen on saatava käydä omaa keskusteluaan Jumalan kanssa aivan itsekseen. Mutta toisaalta usko on aina myös julkinen asia. Yhdessä me olemme tänäänkin tulleet kirkkoon. Ei meidän täällä tarvitse eikä pidä kysellä toisiltamme, millainen on kunkin uskon määrä ja laatu. Oleellista on, että olemme tulleet yhteen tänään, sillä tämä kristillinen usko yhdistää meitä. Uskolla on aina julkinen, ulospäin näkyvä ulottuvuus, vaikka näinä aikoina yhteiskunnassamme on voimia, jotka haluaisivat sysätä uskonnon pois omista silmistään pelkästään yksityiseksi asiaksi.
Samarialaisen naisen kokemuksessa on piirre, joka erinomaisesti kuvaa sitä, mistä kristillisessä uskossa on kyse. ”Jeesus kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Aiemmassa keskustelussa Jeesus todella oli osoittanut tietävänsä naisen elämän yksityiskohdat. Jeesuksen jumaluus tulee ilmi siinä, että hän näkee kaiken. Tässä ei kuitenkaan ollut samarialaisen naisen mielestä mitään pelottavaa. Päinvastoin. Tuntui hyvältä, kun viimeinkin sai olla oma itsensä vikoineen ja puutteineenkin eikä tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista tai halveksituksi joutumista. Jeesuksen edessä ei tarvitse yrittää tälläytyä paremmaksi, ei tarvitse asettautua hienommaksi eikä ole tarpeen kaunistella. Jokainen saa olla siinä juuri sitä mitä on niin hyvine kuin huonoinekin puolineen, niin plussine kuin miinuksineenkin. Se jos mikä vapauttaa meitä olemaan juuri niitä ihmisiä, joita olemme, armoa, hyväksyntää ja kannustusta kaipaavia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat vapautettuja elämään Jumalan rakkaudessa.
Eteläpohjalaisuuteen niin usein liitetty itsetietoisuus on oikealla tavalla ymmärrettynä tärkeä piirre kenelle tahansa kristitylle. Ei meidän kristillisessä uskossamme ole mitään hävettävää. Se, että turvaudumme Jumalaan, ei ole niinkään heikkouden merkki vaan pikemminkin osoitus siitä, että tiedämme omat rajamme ja tunnustamme, että tarvitsemme Jumalan armoa ja rakkautta joka päivä. Vaikka omassa henkilökohtaisessa uskossamme ei ehkä ole hurraamista, me tiedämme samarialaisen kaupungin asukkaiden tavoin, että Herramme Jeesus todella on maailman pelastaja. Tätä uskoa meitä kutsutaan elämään todeksi luontevasti ja mutkattomasti, ilman turhia konstailuja ja ilman pelkoa