”Monet … kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen.” ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen.” Näin tapahtui Samarian kaupungissa, kun Jeesus kohtasi siellä yhden ihmisen. Tässä naisessa syntyi usko Jeesukseen. Hän kertoi kokemastaan muille. Sen seurauksena monet kaupungin asukkaat alkoivat uskoa. Ja kuultuaan Jeesuksen itsensä puhuvan yhä useammat uskoivat häneen.
Lyhyestä evankeliumin katkelmasta avautuu kaksi ajankohtaista näköalaa meidän elämäämme ja aikaamme. Ensinnä evankeliumi johtaa kysymään, mitä usko oikein on? Mitä Jeesukseen uskominen merkitsee?
Kristinusko on tietoa, luottamusta ja noudattamista. Uskomme, että on olemassa Jumala, että Jeesus on Jumalan Poika jne. Silloin uskominen on totena pitämistä. Tiedollinen ulottuvuus on kristinuskossa tärkeä. Ei olekaan sattumaa, että juuri kristinusko kehitti niin laaja-alaisen, erittelevän ja arvioivan teologisen ajattelun kuin se on tehnyt. Näin se on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut koko länsimaisen ajattelun ja tieteen kehitykseen. Tieto on siis osa kristillistä uskoa, mutta vain osa. Tästä uskosta Jaakobin kirje sanoo: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” (Jaak. 2:19) Jos usko on vain tietoa ja totena pitämistä, vain uskoa Jumalan olemassaoloon, siitä puuttuu oikeastaan tärkein.
Kristinusko on aina lisäksi luottamusta. Tätä merkitsee uskontunnustus. Tämän saarnan jälkeen lausumme yhdessä: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen … ja Jeesukseen Kristukseen … ja Pyhään Henkeen.” Tässä emme ainoastaan ilmaise, että Jumala on olemassa. Samalla sanomme luottavamme häneen.
Kun Luther selittää Vähässä katekismuksessa uskontunnustuksen ensimmäistä osaa – sitä joka käsittelee Jumalaa taivaan ja maan luojana – hän ei ala selvittää luomiskertomusta tiedosta käsin. Hän puhuu siitä, mitä merkitsee luottaminen taivaan ja maan Luojaan: ”Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut … lahjoittaa minulle runsaasti ja joka päivä ravinnon ja kaikki tämän elämän tarpeet … varjelee ja pelastaa …mistä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen …” Tämä kaikki on paljon enemmän kuin usko siihen, että Jumala on olemassa.
Oikeassa uskossa yhdistyvät totena pitäminen ja luottamus. Uskominen on näiden kahden ”jalan” varassa seisomista. Joskus voi toinen jaloista horjua. Saatan epäillä Jumalan olemassaoloa ja kamppailen joidenkin älyllisten kysymysten tai kärsimyksen ongelman kanssa. Näiden epäilysten myllerryksessä voi kuitenkin säilyä luottamus Jumalaan ja hänen laupeuteensa. Toisinaan minun voi olla vaikea uskoa, että Jumala välittää minusta ja että hänen lupauksensa koskevat minuakin. En epäile Jumalan olemassaoloa, mutta en jaksa luottaa hänen sanaansa.
Tiedon ja luottamuksen lisäksi kristinusko on noudattamista. Se on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo ja sen noudattamista. Uskoon kuuluu siis Jumalan tahdon toteuttaminen ja uskon välittäminen toisille ihmisille. Se johtaa toimimaan lähimmäisen ja koko luomakunnan hyväksi. Jeesus opetti: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27)
Jeesuksen kohtaaminen onkin aina johtanut lähimmäisenrakkauden viriämiseen. Uskon syntyminen on näkynyt sosiaalisena vastuuna, heikoimmista huolehtimisena ja oikeudenmukaisuuden puolesta työskentelemisenä. Kirkon historiassa on tästä lukuisia esimerkkejä. Jeesuksen kohtaaminen muuttaa yksityisen ihmisen lisäksi koko maailmaa!
Kristinusko on tietoa, luottamusta ja noudattamista. Lisäksi on tärkeä huomata, mitä se ei ole. Usko ei ole suorittamista, jota ihminen tarjoaa Jumalalle. Se ei ole ihmisen oma teko tai ansio. Usko on Jumalan lahja. Siksi meidän uskossamme monin tavoin kompuroivien ja epäilevien on syytä jatkuvasti kerrata Vähän katekismuksen opetusta: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” (Kolmannen uskonkappaleen selitys) Usko on lahja, kokonaan Jumalan lahja.
Evankeliumiteksti opettaa ensinnä tänään, mitä usko on ja mitä Jeesukseen uskominen merkitsee. Toiseksi evankeliumiteksti johtaa meidät kirkon ja kristityn perustehtävän äärelle. Kohdattuaan Jeesuksen samarialainen nainen lähti kaupunkiin kertomaan tapaamastaan miehestä: ”Olisiko hän Messias?” Nainen toimi evankelistana ja lähetystyöntekijänä: ihmiset lähtevät Jeesuksen luokse. Monet Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen ”kuultuaan naisen todistavan” (jae 39).
Viime vuosikymmeninä kirkko on haluttu nähdä erityisesti yksilöiden ja yhteiskunnan arvojen ylläpitäjänä sekä hyvien ja kannatettavien asioiden puolustajana. Kirkon roolia moraalin tukijana sekä lohdutuksen ja inhimillisyyden edustajana on pidetty tärkeänä. Kirkkoa on toivottu mukaan arvokeskusteluun. Kansallisissa kriiseissä ja suuronnettomuuksissa se on saanut yhä selkeämmin terapeuttisen tehtävän. Tämä kaikki on taannut kirkolle houkuttelevan ja arvostusta tuovan aseman. Samalla kirkko on kuitenkin ajautunut yhä enemmän marginaaliin. Sen on vaikea ottaa kriittistä etäisyyttä nykyiseen länsimaiseen kulttuuriin, saati asennoitua missionaarisesti siihen. Evankeliumi tuo esille selvästi kirkon ja kristityn perustehtävän: olla todistajana maailman pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta.
Arvokeskustelu ei ole kirkolle vierasta. Kristinuskoon kuuluu vahva eettinen ja moraalinen sisältö. Sen oikea paikka kriiseissä on olla ihmisten rinnalla tukien ja auttaen. Sekä Raamattua että kristinuskoa jouduttaisiin olennaisesti kaventamaan, jos arvot ja eettinen vastuu leikattaisiin pois. Syvimmältään kristinusko ei kuitenkaan tyhjenny moraaliin eikä tyydy vain arvoihin. Uskon olemus ei rajoitu etiikkaan eikä ihmisen henkiseen kasvuun. Jumalaa eikä Jeesuksen persoonaa voi supistaa vain moraaliopetukseksi tai ihmisen uskonnollisuuden heijastukseksi.
Emeritusprofessori Antti Eskola on sanonut osuvasti: ”Jeesuksen eettisessä opetuksessa on paljon hyvää kamaa. Kristinuskon isommassa kertomuksessa, jossa puhutaan synnistä, armosta ja pelastuksesta, Jeesuksella on vielä tärkeämpi rooli. Jos tämä isompi kertomus jätetään sivuun, ei enää voi puhua kristinuskosta.” (Hengellinen Kuukauslehti 10/1999).
Ihmisenä olemisen peruskysymysten, syntymän ja kuoleman, elämän rujouden ja kärsimyksen rajoille tullut ihminen kysyy: Onko Jumalaa? Mihin voin turvautua? Mistä löydän pelastuksen? Silloin ei ihmisen elämä nojaudu vain moraalisesti oikeisiin ratkaisuihin tai oivaltavasti tehtyihin arvovalintoihin. Silloin ihminen etsii sellaista turvaa, joka on häntä itseään ja suorituksiaan vahvempi. Samarialainen nainen löysi tällaisen turvan, kun hän kohtasi Jeesuksen. Se johti hänet kertomaan muillekin armahtavasta Jumalasta, maailman pelastajasta. Sen seurauksena ”monet … kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen.” ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen.” Näin tapahtui Samarian kaupungissa, kun Jeesus kohtasi yhden ihmisen. Hänessä syntyi usko Jeesukseen. Hän kertoi kokemastaan muille. Sen seurauksena monet kaupungin asukkaat alkoivat uskoa. Voisiko näin tapahtua myös Mikkelissä?